Keskiviikkona iltapäivällä mies sitten tuli Vilpun kanssa minua hakemaan. Hän oli jättänyt työkäynnit siltä päivältä väliin voidakseen olla vielä Vilpun lähellä. Aamupäivä Vilpun nykyisessä kodissa oli ollut jokseenkin alakuloinen eikä kenenkään olo kohentunut hiventäkään, kun he saapuivat minun kotiini.

Minä silittelin ja paijasin Vilppua ja puristin sen pientä, mutta edelleen tanakkaa vartaloa syliini. Muistin sen pienenä, suloisena pentuna, jolloin olin kantanut sitä sylissäni, ruokkinut ja hoivannut sitä yhdessä tyttäreni kanssa. Monet olivat ne kilometrit, jotka yhdessä olimme taittaneet lenkkejä tehden.

Tuntui mahdottomalta ajatella, että tunnin, parin päästä ei Vilppua ehkä enää olisi. Kyyneleet nousivat väkisinkin silmiini, enkä niitä kyllä yrittänytkään estää. Rakastin Vilppua melkein kuin lasta. Olihan se tavallaan ollutkin jonkinlainen lapsenkorvike, jolle oli saanut tuhlata rakkauttaan ja hellyyttään määrättömästi, ja aina se oli kiitollisena ja iloisena otettu vastaan.

Jos ajan olisi voinut pysäyttää, olisin sen varmasti tehnyt silloin. Mutta se ei ollut mahdollista. Nyt oli lähdettävä eläinlääkärin luokse. Onneksi Vilppu ei ymmärtänyt, minne olimme menossa. Vasta kun lähestyimme vastaanoton ulko-ovea, se alkoi pistää hanttiin. Niin se oli tehnyt joka kerta aiemminkin, sillä ei kai yksikään koira oikein mielellään nouse eläinlääkärin pöydälle. Silloinhan on aina jokin vialla, kun sille pöydälle nostetaan.

Jouduimme odottamaan vuoroamme jonkin aikaa odotushuoneessa. Sisällä oleva ”asiakas” valitti ja vaikeroi, kun sitä hoidettiin. En tiedä, mitä sille tehtiin, mutta ei sen voihke oikein mukavalta kuulostanut meidän korviimme, tuskin Vilpunkaan. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua oli lopulta meidän vuoromme mennä sisälle.

Ensin Vilppu punnittiin. Se oli aika tanakassa kunnossa, sillä viime aikoina sillä oli kovan janon lisäksi ollut myös valtava ruokahalu. Lihava se ei kuitenkaan ollut, mutta lääkäri sanoi, ettei sen tarvitsisi tuosta ainakaan yhtään enää pulskistua. Me emme olleet ruuan kanssa pihtailleet, sillä ajattelimme, että vanhan koiran täytyi saada nauttia elämästään viimeisinä vuosinaan. Jos Vilpulle ruoka maittoi, sen oli sitä saatava. Herkkujakin se sai nykyisin huomattavasti enemmän kuin ennen.