Jos minä kannoin taakkaa kuolleen sisaren nimen ja oman kuolemanpelkoni vuoksi, jouduimme me kaikki sisarukset kantamaan myös sitä taakkaa, että lahjakas Salla oli ylipäätään kuollut. Salla nimittäin asetettiin perheessämme jonkinlaiselle jalustalle, jonka varjoon me kaikki muut seitsemän lasta jäimme.

En usko, että äiti teki sen tarkoituksellisesti, enkä varmasti tiedä sitäkään, kokivatko muut sisarukset samoin kuin minä. Mutta jos aina saa kuulla, miten hyvä ja erinomainen ihminen kuollut sisar oli, ei voi välttyä ajatukselta, että me muut olimme jotenkin vähäpätöisempiä tai merkityksettömämpiä hänen rinnallaan. Ajanoloon sellainen alkaa tuntua ikävältä, vaikka en koskaan tuntenut katkeruutta Sallaa kohtaan. Äidille sen sijaan olin vihanen ja tultuani murrosikään taisin sen kerran suutuspäissäni hänelle suoraan sanoakin.

Nyt ymmärrän paremmin ja tiedän, että äiti olisi tarvinnut tukea surussaan. Sitä hän siihen maailman aikaan tuskin sai ainakaan mistään ulkopuolelta. Kun kerran kysyin asiasta häneltä suoraan, hän mainitsi, että isämme oli ollut hänen tukenaan. Sitä hiukan ihmettelin, sillä isä ei ollut mikään keskustelija tai tunteittensa paljastaja, mutta ehkä yhteinen suru yhdisti isää ja äitiä, ja he kestivät vaikeat ajat toinen toistaan tukien. Aina kuolemaan asti, olivat he luvanneet toisilleen, ja tuo lupaus piti. Monta vuosikymmentä Sallan kuoleman jälkeen kuoli ensin isä ja sitten muutaman vuoden kuluttua äiti.

Kun oma pieni tyttäreni kuoli, päätin tietoisesti, että vaikka saan surra häntä ja omaa suurta menetystäni koko lopun elämääni, en koskaan saa hylätä elävää lastani enkä antaa hänen kokea, että kuollut sisar olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi kuin hän. Tunsin ja tunnen yhä syvää kiitollisuutta ja onnea molemmista lapsistani. Elossa oleva on tuonut elämääni niin paljon sisältöä, etten sellaista olisi koskaan osannut edes kuvitella. Kuollut lapsi taas avasi silmäni näkemään, mitä minulla on, ja mitä kaikkea voin saada, jos ja kun uskallan elää rohkeasti ja menneeseen jämähtämättä.

Ymmärsin, että lapseni kuolemasta ei tarvitse tulla taakkaa, joka seisauttaa koko elämäni ja kehitykseni ja siinä sivussa vaikuttaa muihinkin. Sen sijaan se voi olla ponnahduslauta kokonaan erilaiseen elämään ja kasvuun. Tajusin, että valinta on minun. Niinpä valitsin sen tien, jossa murheesta ja surusta kasvaa uusia kukkia, enkä antanut surun tukahduttaa jo kasvamassa olevia.

Mikään ei tapahtunut käden käänteessä eikä ilman kipua, mutta päätöksen elää elämääni tästä uudesta lähtöpisteestä käsin tein sillä hetkellä, kun tiesin lapseni kuolevan. En ole katunut valintaani, vaikkei tie aina ole ollut helppo kulkea. Mutta se on johtanut minut kasvuun sitä ihmistä kohden, joksi minut on tarkoitettu. Ja mikä parasta: kasvu jatkuu yhä! Uskon, että se jatkuu siihen hetkeen asti, kunnes hengähdän viimeisen henkäykseni. Voiko ihminen elämältä parempaa lahjaa saada?