Tuosta viestinvaihdosta alkoi pitkä ja intensiivinen yhteydenpito välillämme. Se tapahtui enimmäkseen sähköpostin välityksellä, mutta joskus mies myös soitti minulle. En osaa sanoa, kumpi meistä sai viesteistä enemmän. Minulle ne olivat lähes henki ja elämä: ilma, jota hengittämällä selviydyin hetkestä toiseen, päivästä seuraavaan.

Myös minun lomani oli loppunut. Työt onneksi vaativat oman energiansa, samoin uusi harrastus, jonka olin jo keväällä aloittanut. Muuten elin itsenäisen, eronneen naisen elämääni. En ollut vielä päässyt olotilaan, jossa olisin ollut täysin tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin. Sivuhuomautuksena kysyttäköön, mahtaako sellaista olotilaa olla olemassakaan?

Taas jälkiviisauteen turvautuen voin sanoa, että avioero ja sen mukanaan tuoma huima vapauden tunne itsemääräämisoikeuksineen olivat juuri sitä, mitä niin monet vuodet olin kaivannut. Ahtaan avioliittovankilan jälkeen tuntui huumaavalta hengittää koko keuhkoillaan tarvitsematta pelätä, että happi äkkiä loppuu ja ahdistus alkaa.

Kolikon toisella puolella oli kuitenkin tieto siitä, että olin nyt yksin. Tapailin kyllä miehiä joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta suurimman osan ajasta vietin joka tapauksessa yksin. Ainakaan vielä tuossa vaiheessa en osannut iloita täysin sydämin vapaudestani, vaan toisista huolehtimaan tottuneena kaipasin tunnetta olla tärkeä jollekin. Satunnaiset miessuhteet eivät tuota tunnetta voineet minulle antaa, ja vaikka kuinka yritin ajatella, miten mukavaa nyt oli, kun sai mennä ja tulla halujensa mukaan, ei se aina lopultakaan niin mukavaa ollut.

Miehellä oli töissä joku tärkeä projekti, johon hänen piti keskittyä. Siihen keskittymisen lomassa hän kävi intensiivistä keskustelua kanssani. Ilmeisesti minä olin juuri tässä vaiheessa ihminen, joka ymmärsi ja kannusti häntä eteenpäin, kun vastaan tuli mäkiä tai mutkia. Näin hän ainakin asian ilmaisi, enkä usko, että hän siinä asiassa olisi ollut epärehellinen.

Ja olinhan minä sellainen! En vaatinut itselleni mitään, en miehen aikaa, en häntä itseään. Se, mitä vaadin ja mihin mies oli valmis vastaamaan, oli täysin miehen oman harkinnan varassa. Minä olin aina valmis väistymään, jos jotakin tärkeämpää tuli vastaan. Kannustin ja tsemppasin miestä niin koti- kuin työelämässäkin. Eihän se ollut mitenkään minulta itseltäni poissa. Tunsin saavani siltä paljon, sillä jotkut miehen viestit olivat vilpittömän kiitollisen tuntuisia.

Vai kuvittelinko vain, koska halusin niin uskoa? Joka tapauksessa viestinvaihto oli tiivistä ja myös hyvin intiimiä. Minä elin ja hehkuin naiseuttani, eikä se näin jälkeenpäinkään ajatellen ollut minusta lainkaan huono asia. Jossain sisälläni tiesin silti, että kaikki loppuisi ennemmin tai myöhemmin. Työnsin ajatuksen päättäväisesti taka-alalle. Miksi sairastaisin tulevaa tauti ja sitä sairastamalla pilaisin tämänkin hetken onnellisuuden? Olin päättänyt elää enkä pelätä tulipa eteeni mitä tahansa. Kokemuksesta tiesin, että iloa seurasivat jossakin vaiheessa aina kyyneleet, mutta tällä hetkellä niiden aika ei vielä ollut.