Lauantai-iltana sain Sinulta s-postia. Siinä kerroit tyttäresi ihmetelleen, missä minä olen ja miksi en ole luonasi. Olit hänen puheistaan saanut käsityksen, ettei hänellä ole mitään Sinun ja minun tapailemista vastaan. Päinvastoin hän tuntui suhtautuvan asiaan hyvin myönteisesti. Vaikutit huojentuneelta. Ilmeisesti olit kuvitellut, että tyttäresi voisi olla kantona kaskessa ja aiheuttaa suhtautumisellaan vaikeuksia meidän väleihimme.
 
No, minä en ollut asiasta huolta kantanut. Kaikki aikanaan, oli minun periaatteeni. Ja missään tapauksessa en halunnut aiheuttaa minkäänlaista skismaa Sinun ja tyttäresi väleihin. Hän kuului kiinteästi elämääsi, paljon kiinteämmin kuin minä. Jos joku väistyisi, se olisin minä.

Mutta aikuisina ihmisinä meidän ei tarvinnut tehdä lopullisia päätöksiä puoleen tai toiseen. Suhteet lapsiin hoidettaisiin kuitenkin ensin. Sen jälkeen löytyisi kyllä aikaa ja tilaisuuksia vaikka miten intiimiin kanssakäymiseen sellaisille, jotka sitä oikeasti ja tosissaan halusivat. Näin vastasin Sinulle ja sain Sinulta viestin, jossa sanoit olevasi täysin samaa mieltä.
 
Tuon viestinvaihdon jälkeen kävi mieleni kuitenkin hyvin levottomaksi. Minusta tuntui, että suhteemme oli edennyt uudelle tasolle, enkä oikein tiennyt, olinko siihen valmis tai edes halukas. Monenlaiset ajatukset pyörivät päässäni, kun myöhään illalla kävin vuoteeseen. Nukahdin kyllä, mutta aamuyöstä heräsin ja samat ajatukset syöksähtivät taas tajuntaani.
 
Ylös minun oli noustava, sillä niin levoton ja rauhaton olin. Asetuin läppärin ääreen ja aloin kirjoittaa blogiani. Yö oli vielä aivan musta, mutta monet linnut olivat jo aloittaneet aamukonserttinsa. Alkukesän vahvat, kiihottavat, elämää uhkuvat tuoksut tulvivat sisään avonaisesta ikkunasta.
 
Siinä aamuyön tunteina mietin itseäni, elämääni, Sinua, meitä, tulevaisuuttakin. Annoin kaikkien ajatusten tulla tekstinä ulos sisältäni, ja taas kerran sain huomata, että levottomana vellova mieleni rauhoittui, ajatukset seestyivät ja syvä rauha laskeutui sisimpääni. Päätin olla sairastamatta tulevaa tautia, elää tässä ja nyt ja nauttia elämästä, joka tällä hetkellä tuntui tarjoavan sitä parastaan.
 
Miksi murehtia menneitä tai tuumailla tulevia? Elämä oli tässä, näissä alkukesän vielä pimeissä öissä, niissä hetkissä, jotka sain levätä sylissäsi, mutta yhtä lailla se oli kaikessa siinä ajassa, jonka vietin erossa Sinusta. Pitkästä aikaa tunsin todella eläväni, vahvasti ja väkevästi. Hengitin koko keuhkoillani enkä vain pinnallisesti ja kevyesti. Astuin molemmilla jaloillani enkä tuntenut koko ajan olevani kuin toinen jalka haudassa.
 
Suljin läppärin ja kävin uudestaan vuoteeseen. Mielessäni häivähti ajatus, mitä Sinä mahtaisit ajatella tekstistäni. En antanut sen kuitenkaan jäädä vaivaamaan. Minulla oli oikeus ja oma lupa kirjoittaa blogiini aivan mitä halusin. Jos siitä joku loukkaantuisi, niin sellainen voisi hakea syytä itsestään.
 
Näihin ajatuksiin nukahdin ja nukuin levollisesti aamuun asti.