Kaiken murheen ja itkun alta alkoi kuitenkin hiljalleen nousta esiin jotakin uutta. Tai ei se uutta ollut: sehän oli se voima, joka Soilea oli kantanut kaikki nämä vaikeat vuodet avioliitossaan Mikon kanssa. Nyt oli tultu kulminaatiopisteeseen. Nyt lopultakin katsottaisiin, mihin oli Soilesta ja mihin Mikosta.

Siinä sairaalavuoteella istuessaan ja odottaessaan tietoa lapsensa kohtalosta valtasi Soilen kummallinen rauha ja varmuus. Ensimmäiset asian hyväksymisen merkit alkoivat tulla näkyviin. Ei niitä vielä montaa ollut ja usein ne vielä jäivät lapsesta luopumisen tuskan alle, mutta ne olivat jo siellä. Ne merkit olivat Soilelle keino selviytyä elämänsä tähän asti kovimmasta koettelemuksesta.

Soile muistaa, miten hänelle välähdyksenomaisesti nousi mieleen ajatus, että toisen lapsen syntymä ja hänen todennäköinen kuolemansa oli parasta, mitä heille, Soilelle ja Mikolle oli koskaan tapahtunut. Ajatus tuntui kornilta, mutta Soile ei päässyt siitä eroon.

Ei se tarkoittanut, että Soile olisi halunnut lapsensa ilman taistelua kuolemalle antaa, ei tietenkään! Kynsin hampain olisi hän lapsestaan kiinni pitänyt, jos pienikin toivo eloonjäämisestä olisi ollut olemassa. Mutta sellaista ei ollut, eikä Soilelle jäänyt muuta vaihtoehtoa! Ei häneltä kysytty enää mitään. Hänen oli joko vähä kerrassaan hyväksyttävä asia, tai muussa tapauksessa hän jäisi ikuisesti oman katkeruutensa vangiksi.

Alitajuisesti Soile valitsi oikean tien. Lapsen syntymä ja erityisesti hänen kuolemansa nousi Soilen elämässä asiaksi, josta alkaen kaikki muuttui. Soilen sisäinen vahvuus johti hänet vaistomaisesti oikealle tielle. Menetyksestä ei tullutkaan painolasti, joka raskaudellaan olisi tukahduttanut Soilen ja sammuttanut hänenkin elämänsä, vaan siitä alkoi muodostua voimavara, joka päivien, kuukausien ja vuosien saatossa kasvoi ja kantoi Soilea kaikkina hänen elämänsä tulevina vaikeina aikoina.

Ei Soile toki sitä silloin tiennyt ja nähnyt, ei toki, mutta aikanaan se tuli näkyviin, eikä se jäänyt keneltäkään huomaamatta.