Hitaasti Maria kääntyy ympäri ja lähtee pois. Ei hän pysty isää lohduttamaan, vaikka kuinka haluaisi. Isän tuska on niin kovin erilaista kuin Marian. Isä suree lasta, tytärtään, jonka kohta menettää tyttären tulevalle aviomiehelle. Maria taas suree koko menetettyä elämäänsä.

Sillä juuri sellaiselta, kaiken menettämiseltä hänestä nyt tuntuu. Äsken niin iloa ja elämisen riemua pursuava nuori tyttö tuntee itsensä äkkiä vanhaksi naiseksi. Tulevaisuus, joka hetki sitten näyttäytyi hänen edessään jännittävänä ja erilaisia mahdollisuuksia tulvillaan, muuttui silmänräpäyksessä mustaksi, syväksi kuiluksi, joka hetkenä minä hyvänsä nielaisee hänet ammottavaan, pohjattomaan kitaansa.

Maria tuntee seisovansa tuon kuilun reunalla eikä hänellä ole mitään mahdollisuuksia käänytyä pois. Takana ei ole mitään, mihin palata, sillä isän äskeiset sanat sulkivat kaikki portit entiseen. Katsoipa Maria mihin suuntaan tahansa, näkee hän ympärillään vain mustaa. Markusta, nuoren sydämensä valittua ei hän isän määräyksestä saa enää tavata. Joosef, vanha puuseppä Nasaretista vetää häntä jo tiukalla otteella kohti edessä ammottavaa, mustaa, synkkää kuilua.

Kuin unissakulkija palaa Maria askareisiinsa. Äiti odottaa häntä illallisen laittoon ja pikkusisaria hoitamaan. Ei ole merkitystä sillä, miltä Mariasta tuntuu. Työt on hoidettava ja elämän jatkuttava niin kuin se kaikesta tapahtuneesta huolimatta jatkuukin. Yhden ihmisen suru ja murhe ei elämänvirtaa saa pysähtymään. Korkeintaan se hiukan siinä kohdassa hidastuu, ei muuta.

Kun Maria alkaa askaroida illallisen parissa, vilkuilee äiti häntä tämän tästä. Maria ei ole äidin silmäyksiä huomaavinaan, jatkaa vain hiljaisena askareitaan. Sillä mitäpä sanomista hänellä olisi naiselle, äidilleen, joka yhdessä isän kanssa on juuri päättänyt, mikä on parasta Marialle, heidän tyttärelleen.

Ei ole Mariasta nyt äidin lohduttajaksi, sillä äidinhän kuuluisi lohduttaa lastaan. Äidin äänekkäät huokailut ja näkyvät silmien pyyhkimiset ainoastaan ärsyttävät Mariaa. Kärsiköön äiti tuskansa yksin tai yhdessä isän kanssa. Mariasta eivät he lohduttajaa ja taakan jakajaa itselleen saa.

Illallinen valmistuu ja perhe kokoontuu syömään. Nuoremmat sisarukset eivät tiedä mitään siitä, mitä Marian tulevaisuudesta on juuri päätetty. He nauravat ja ilakoivat keskenään, syövät hyvällä ruokahalulla eivätkä lainkaan huomaa, miten hiljaisia ovat vanhemmat ja Maria. Vasta isän tiukka ärähdys saa heidät hiljenemään, ja illallinen syödään loppuun lähes painostavan hiljaisuuden vallitessa.

Illallisen jälkeen käskee isä vielä kaikkia pysymään hetken aloillaan. Hänellä on heille tärkeää asiaa. Maria nousee paikaltaan, sillä hän tietää jo, mitä isä kohta nuoremmille sisaruksille kertoo. Kukaan ei yritä estää häntä, vaikka isä luokin tutkivan silmäyksen hänen jälkeensä, kun hän häviää juosten mustaan yöhön.

Maria on aina ollut kuuliainen ja tottelevainen tytär. Koskaan ei ole vanhempien tarvinnut häntä tottelemaan kovistella, saati pakottaa. Nyt hän tietoisesti päättää uhmata isän käskyä. Ulos tultuaan hän vilkuilee ympärilleen, ja kun ketään ei ole näkemässä, lähtee hän ripeästi kulkemaan pimeässä kohti läheistä oliivilehtoa. Siellä hän tapaa Markuksen ja rakastaa koko nuoren, kokemattoman sydämensä ja kehonsa palolla tummasilmäistä nuorukaista, kohta syntyvän lapsensa isää, jonka hän nyt tapaa viimeisen kerran.

 

Tuska puristaa Marian nuorta sydäntä, kun hän astuu hiljaiseen oliivilehtoon, jossa vain kaskaiden äänekäs laulu kuuluu. Jo eilen he Markuksen kanssa salaisessa tapaamisessaan sopivat näkevänsä toisensa täällä taas tänään. Kumpikaan ei silloin voinut aavistaa, että tapaaminen olisi viimeinen. Markus ei tiedä sitä vieläkään, mutta muutaman hetken kuluttua on Marian kerrottava se hänelle.

Maria säpsähtää tuntiessaan äkkiä lujat kädet ympärillään. Markus on tullut. Nuorukainen kääntää tytön tiukasti itseään vasten, ja kohta kuumat, kiihkeät huulet, jotka vasta äskettäin ovat päässeet maistamaan suudelman suloisuutta, painuvat toisiaan vasten. Kesken suudelmien ja hyväilyjen Maria purskahtaa viimein rajuun itkuun. Siinä Markuksen rakastavassa sylissä voi hän vihdoin antaa kyynelten tulla.

Markus irrottaa heti otteensa ja katsoo pimeässä kysyvästi rakastettuaan. Mutta Maria ei sano mitään, painautuu vain uudestaan nuorukaisen syliin. Sillä ei hänellä ole vielä sydäntä kertoa pojalle, että täältä lähdettyään ei enää koskaan tule lepäämään Markuksen käsivarsilla. Ei koskaan enää vastaa hänen kiihkeisiin, kuumiin suudelmiinsa. Ei koskaan tämän illan jälkeen avaa nuorta, kuumaa syliään pojan tulla. Kohta se on kerrottava, mutta se saa vielä odottaa.

Yhtäkkiä oliivilehtoa kiertävän aidan portti narahtaa kuuluvasti. Joku astuu suojaavien muurien sisään. Nuoret kavahtavat eroon toisistaan kuin sähköiskun saaneina. Tunkeilija on tullut paratiisiin, ja Maria arvaa, kuka tuo tunkeilija on.

 - Maria! kuuluu samassa isän ääni.   

 - Oletko täällä? Jos olet ja Markus on kanssasi, on teidän molempien heti paikalla lähdettävä kotiin! kaikuu isän ääni käskevänä ja Marian korvissa hiukan vihaisenakin. Poissa on se pehmeys ja hellyys, jonka Maria siitä vain muutama hetki sitten erotti. Nyt on äänessä tyttärensä kunniaa ja puhtautta puolustava ja varjeleva isä, joka ei armoa tunne, jos saa selville, että joku on kajonnut hänen tyttäreensä.

Tietäähän isä, mitä Maria ja Markus ovat keskenään jo useamman kuukauden ajan puuhailleet. Hän tietää myös sen, mihin nuo vaarattomana ja viattomana kisailuna alkaneet leikit ovat johtaneet. Maria on raskaana, ja lapsen isä on nuori Markus. Totta kai isä ymmärtää Marian halun tulla hyvästelemään rakastettunsa ennen miehelään menoa, ei hän sentään mikään tyranni ole! Mutta hyvästelyt eivät saa johtaa mihinkään läheisempään ja intiimimpään kanssakäymiseen, sillä Maria on nyt kihlattu nainen. Jos Joosef, Marialle valittu aviomies saa tietää, että Maria vielä kihlauduttuaan on tavannut muita miehiä, saattaa hän purkaa koko kihlauksen, ja sitä riskiä ei isä voi ottaa.

Siksi isä kovettaa sydämensä, astuu ripeästi nuorten luo ja tarttuu vastustelevaa Mariaa käsivarresta lähtien kuljettamaan häntä kohti oliivilehdosta pois johtavaa porttia. Maria huutaa sydäntä särkevästi ja yrittää pyristellä ja tapella vastaan. Mutta isä nostaa hänet kevyesti syliinsä, kääntyy pois Markuksesta ja ainuttakaan selityksen sanaa tälle sanomatta häviää pimeyteen kirkuva Maria sylissään.

Nuori Markus jää hämmentyneenä seisomaan yksin pimeään oliivilehtoon. Hän ei voi käsittää, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Hitaasti alkaa hänen mielensä kuitenkin tajuta, mistä on kysymys. Nyt on hänen vuoronsa itkeä. Nyyhkyttäen vaipuu hän maahan, ja rajut itkunpuuskaukset vavisuttavat nuorta vartaloa. Maria on mennyt eikä koskaan enää palaa.