Olipa kerran Aatos –niminen mies. Aatos oli jäänyt nuorena leskeksi vaimon kuoltua synnynnäiseen sydänvikaan. Pariskunnalle oli ennen vaimon kuolemaa ehtinyt syntyä yksi tytär.

Aatos oli salskea mies; ei hän ilman naista pystynyt elämään eikä ainakaan lapsesta huolehtimaan. Kun hän sitten kerran sukulaisvierailulla ollessaan tapasi itseään yhdeksän vuotta nuoremman Martan, ei siinä kauaa kaavoja käännelty, kun nuo kaksi jo kihlat ostivat ja toisilleen ikuista, tai jos ei niin ikuista, niin kuitenkin jonkinlaista rakkautta vannoivat. Tuohon aikaan ei kait niin tapana ollutkaan tunteilla mässäillä, vaan parinmuodostuskin oli enemmän käytännön ja hyötynäkökohtien sanelemaa kuin leiskuvaa lempeä tai jalat alta vievää, kaiken voittavaa intohimoa.

Kun Aatos nyt oli ottanut uuden vaimon, päätti hän tietenkin, että edellisestä avioliitosta syntynyt tytär, Elli, joka äidin kuoleman jälkeen oli ollut sukulaisten hoidossa, otettaisiin takaisin kotiin. Näin tapahtuikin. Ja eipä aikaakaan, kun Marttakin jo huomasi olevansa raskaana, ja heinäkuussa syntyi nuoreen perheeseen poika, jolle annettiin nimeksi Mikko.

Aatos oli rakentanut talon perheelleen, ja siinä oli hyvä kaikkien asua, tai siltä ainakin vaikutti. Lempeä riitti, ja kahden vuoden kuluttua syntyi sitten tytär, joka sai nimekseen Sanni. Martta ei kuitenkaan niitä kaikkein äidillisimpiä ihmisiä ollut, ja varsinkin pikkuinen Elli, Aatoksen vanhin tytär, sai sen tuntea joskus kipeästikin.

Aikuisena hän on kertonut Martan vaatineen, että Ellin olisi heti pitänyt ryhtyä kutsumaan Marttaa äidiksi, kun hänet sukulaisista sen ajan uusioperheeseen tuotiin. Eiväthän pienen lapsen mieli ja kieli sellaiseen taipuneet, kun oma rakas äiti oli vastikään kuollut, eikä lapsen surusta siihen aikaan puhuttu mitään; tuskin ajateltiin sellaista olevankaan.

Aatos ja Martta viljelivät pientä maatilkkuaan, kalastelivat ja talviaikaan tekivät metsätöitä, sillä leipä oli revittävä sieltä, mistä sen sai. Johonkin aikaan Aatos toimi valtion metsänvartijana, ja silloin oli leipä hiukan leveämpää, kun joskus valtion mailla salakaatoa harrasti ja hirven sai nurin ruokapöytään mukavaa lisää tuomaan.

Aatoksen suonissa virtasi kauppiasvertakin, ja kauppaa tehtiin omissa kauppaliikkeissä lähipitäjissä. Valitettavasti vain Aatokselle maistui myös viina, ja sen seurauksena kaupanpito jouduttiin lopettamaan.