On se kai viimein uskottava, että loma on virkistänyt minua jo nyt niin tavattomasti, että en tarvitse unta kuin tuon viitisen tuntia yössä. Tänäkin aamuna heräilin nimittäin ensimmäisen kerran jo neljän aikoihin, mutta en sentään vielä silloin ponkaissut ylös. Sain kuin sainkin pinnisteltyä peiton alla viiteen asti, mutta eihän se enää mitään oikea nukkumista ollut, vaan luuria unta, jossa pääkoppa ajatuksineen oli jo täydessä työssä.

Kuudentoista vuoden takaiset tapahtumat palautuivat elävinä mieleeni. Muistan tunnelmat, kun minut edellisenä iltana kiidätettiin ambulanssilla Naistenklinikalle. Myöhemmin kuulin, että matkalla oli tapahtunut jotain yllättävää. Ambulanssin ensihoitaja oli soittanut Naistenklinikalle ja kertonut lapsiveden muuttuneen punaiseksi. Siinä oli verta. Minulle asiaa ei tietenkään tuolloin kerrottu, mutta myöhemmin ymmärsin sen tapahtuneen juuri silloin, kun olin hoitajalle sanonut, että minua väsyttää kovasti. Muistan hänen useaan kertaan vannottaneen minua, etten missään tapauksessa saisi nyt nukahtaa.

Kun saavuimme Naistenklinikalle varttituntia vaille puolen yön, oli minua vastassa joukko lääkäreitä ja hoitajia. Ihmisiä hääri ympärilläni kysellen kaikenlaista, ja minut siirrettiin sairaalanvuoteeseen.  Muistan, miten ambulanssin kuljettaja, minulle täysin vieras mies silitti hiuksiani ennen kuin jätti minut hoitajien ja lääkärien käsiin. Senkään asian merkitystä en ymmärtänyt silloin, vasta paljon myöhemmin. Senkin muistan, miten rauhallinen ja luottavainen olin kaiken aikaa. Ajattelin ja tunsin olevani hyvissä käsissä, eikä mieleeni juolahtanutkaan, ettei kaikki menisi, niin kuin oli ajateltu.

Lapsen sydänääniä kuunneltiin, ja sitten alkoi oikea hullunmylly, paitsi että tässä hullunmyllyssä kaikki tiesivät, mitä heidän kuului tehdä. Minulle tuli tunne, että minut ykskaks oli paiskattu näyttelemään potilasta television ”Teho-osasto” -sarjaan. Saman tien olin sänkyineni hississä, ja minua vietiin kohti leikkaussalia. Hoitajat juoksivat ja tekivät jo matkalla valmistavia toimenpiteitä.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Muistan typerästi kysyneeni, leikataanko minut, sillä en tahtonut pysyä ajan tasalla siitä, mitä oikein tapahtui ja miksi. Sain myöntävän vastauksen, juotavakseni annettiin lääkepikarillinen ainetta, jonka sanottiin neutraloivan vatsalaukkuni sisällön, ja sitten olin jo unessa.