Koitti pitkäperjantai, tuo tavallisesti niin pitkä ja harmaa päivä. Tänään siinä oli kuitenkin jotain mukavaa odotettavaa. Aamulla aikaisin lähdin ulos lenkille, sillä mikään kiirehän minulla ei ollut, illallista syödään illalla. Lenkiltä tultuani aloin sitten hiljalleen valmistautua tapaamiseemme. Ei siinäkään kovin pitkiä aikoja kulunut, sillä enhän ole mikään meikkailija ja itseni pakkeloitsija.
 
Aika kului matelemalla. Iltapäivällä laitoit s-postia ja kerroit Sinäkin käyneesi monen kymmenen kilometrin juoksulenkillä. Sitten kerroit meneväsi pesemään autoa, sillä et kuulemma kehtaisi kuskata minua likaisella autolla. Minua nauratti itsekseni. Kaikesta päätellen olit lukenut blogini hyvin tarkasti. Siellä olin joskus maininnut, että minua oli kyyditty jos jonkinlaisissa kissan- ja koirankarvojen, hiekan, paperilappusten jne. täyttämissä koslissa. Mitä ilmeisimmin halusit tehdä minuun hyvän vaikutuksen siinäkin asiassa, ja sanottava on, että onnistuit kyllä, ainakin sillä kertaa.
 
Vihdoin koitti sovittu aika. Olit sanonut tulevasi hakemaan minua kotoani ja kutakuinkin täsmällisesti soitit ovikelloani. Siinä Sinä sitten seisoit ovellani pukeutuneena pukuun ja kädessäsi pitkävartisia punaisia ruusuja tuliaisina minulle. Edelleen vahvistui käsitykseni, että blogiani olit lukenut lähes suurennuslasi kourassa.
 
Laittelin ruusut maljakkoon, ja oli ihan harmi lähteä heti pois kotoa niitä ihailemasta. Mutta täällähän ne minua odottaisivat, kun huomenissa kotiin tulisin. Olin ruusuista tosi iloinen, sillä ei kukkien saantikaan mitään jokapäiväistä elämässäni ole. Spontaaniin tapaani suikkasin Sinulle suuta kiitokseksi ruusuista. Taisit vähän yllättyä, mutta ilmeisen myönteisesti.

Myöhemmin sitten kerroit, että tuolla suukolla olin ”varastanut” itselleni ikään kuin etulyöntiaseman tässä suhteessa. Minä veisin ja Sinä vikisisit. Ei sekään asia kuitenkaan aivan noin tainnut mennä. Minun mielestäni suhteemme oli alusta asti hyvin tasavertainen ja rakentui molemminpuoliselle kunnioitukselle ja toisen hyväksymiselle.