Vilhon siinä hitaasti hiipiessä muka huomaamatta hirmun ohi kuuli se kaiken aikaa isäntäväen naurun korvissaan. Kun Vilhon odottamaa hyökkäystä ei kuulunutkaan, alkoi se tarkemmin kuulostella naurun sävyä. Ja toden totta: nauruhan kuulosti iloiselta ja hiukan huvittuneelta. Ei se ollut mitään pahantahtoista tai ilkeää ivaa ja pilkkaa. Ei siinä nauramalla vähätelty Vilhon tunteita ja pelkoa, vaan rohkaisun sanoja huudahdellen Vilhoa kannustettiin eteenpäin.

Nyt uskalsi jo Vilhokin raottaa varovasti pedon puoleista silmäänsä. Kun ei peto ollut tähän mennessä hyökännyt, niin ei kai se enää hyökkäisikään, se tuumiskeli pienessä päässään ja avasi molemmat silmänsä päättäen rohkeasti astua eteenpäin sanoisipa hirmu siitä mitä hyvänsä.

Suuri oli Vilhon helpotus, kun se pedon kohdalle tultuaan tajusi, mikä peto se oikein oli. Koira se oli kyllä, suurikokoinen ja musta väriltään. Mutta oikean ja elävän, leukojaan louskuttavan koiran kanssa sillä oli yhtä vähän tekemistä kuin leluautolla henkilöauton kanssa. Koira oli nimittäin veistetty puusta moottorisahalla. Se oli näköispatsas perheen edellisestä koirasta, ja siinä se nyt vartioi uskollisesti Vilhonkin uuden kodin ulko-ovea.

Tämän erän perästä ei Vilho enää puukoiraa säikkynyt. Mutta vielä oli edessä monta koitosta. Jo ensimmäiseen iltaan niitä sisältyi muitakin. Sini, Vilhon pikkuemäntä oli koirakirjoista opiskellut, että pentu täytyi heti ensimmäisenä yönä uudessa kodissa jättää yksin siihen huoneeseen, jossa sen oli määrä myöhemminkin pääsääntöisesti asustaa.

Näin Sini sitten toimikin. Mutta yöstä tuli aivan hirvittävä niin Vilholle kuin Sinillekin. Eihän Vilho voinut mitenkään käsittää, että sen nyt yhtäkkiä pitäisi nukkua yksin omassa laatikossaan, kun se tähän saakka oli nukkunut emonsa ja sisarustensa vieressä kylki kyljessä. Se aloitti sellaisen parkumisen, ettei paremmasta väliä. Ei siinä auttanut, vaikka huoneen ovi jätettiin auki, jotta Vilho näkisi ja kuulisi, mitä muualla talossa tapahtui. Vilho itki ja valitti, ei asettunut lainkaan nukkumaan, ja jos välillä torkahtikin, aloitti herättyään uuden itkukonsertin.

Siniä oli jo etukäteen vannotettu, että koska Vilho oli hänen koiransa, kuului hänen myös kantaa vastuu siitä. Sini otti tehtävänsä kirjaimellisesti. Aina kun Vilho aloitti itkunsa, kiirehti Sini sängystään sen laatikon viereen sitä silittämään ja hellimään. Vilhon torkahdettua hiipi hän hiljaa omaan sänkyynsä palatakseen taas hetken kuluttua itkevää Vilhoa hoitamaan.

Aamun sarastaessa nähtiin kaksi väsynyttä haamua aloittelemassa yhteistä lemmikki-omistaja  –suhdettaan. Siinä taisi kummallakin olla jotensakin epämääräinen olo. Vilho olisi halunnut emonsa luo, ja Sinistä tuntui, ettei hänestä ikinä tulisi hyvää emäntää Vilholle.