Tällä kertaa Punahilkka kuunteli suden puheenvuoroa ihan keskeyttämättä. Taisi jo vähän nolostuakin omaa kimmastumistaan, kun niin kovasti oli maitonsa nostanut mokoman pikkuasian takia.

Kun nyt molemmat olivat saaneet sanoa sanottavansa ainakin alustavasti, voitiin jutustelua jatkaa rauhallisessa ja ystävällismielisessä hengessä. Punahilkkakin malttoi jo hengittää ja kuunnella, mitä muuta sudella mahtoi olla sanottavana. Sillä aivan köykäisen repun kanssa ei tuolla tavoin kirjoittava susi kyllä Susimetsän polkuja tallaillut.

Eikä nyt ainakaan vaikuttanut siltä, että tässä haastesusi olisi asialla, vaan taisi ihan tavallinen, joskin mielenkiintoisen tuntuinen susi tuolla satojen kilometrien päässä kännykkää korvallaan pitää. Siinäkin mielessä saattoi Punahilkka siis huoahtaa helpotuksesta: ei tässä vielä tainnut tulla lähtö tiilenpäitä lukemaan.

Vaikka nykyisinhän kuulemma niissäkin oloissa saattoi elää melko tavallista, suorastaan mukavaa elämää. Kyllä Punahilkka kaltereiden takanakin osaisi olonsa siedettäviksi järjestää. Läppärin vaatisi hän ehdottomasti käyttöönsä, eikä kait kännykän omistamisestakaan mitään haittaa olisi. Eikä suostuisi hän kyllä pukeutumaan tylsän harmaaseen tai tummansiniseen univormuun valtion leivissäkään, vaan punaista olisi päälle saatava, että edes nähtäisiin, milloin Punahilkka käytävillä liikuskeli. Ja jos ei siitä nyt aivan hirmuista häiriötä aiheutuisi, niin kyllä Punahilkka haluaisi korkokengissä sipsutella noissakin oloissa.

Sillä eihän nyt yksi pikkurike elämässä voinut niin paljoa merkitä, että koko identiteetti olisi sen myötä haudattava. Kyllä suostuisi Punahilkka rangaistuksensa kärsimään, jos oikeus sellaisen hänelle langettaisi, mutta lieventäviä asianhaaroja olisi kyllä tutkittava oikein suurennuslasin kanssa. Siitä pitäisi Punahilkka taatusti huolen. Susia ne olivat tuomarisudetkin vartijasusista puhumattakaan... ;).