Reseptit kourassani riensin maksuluukulle. Mieltäni kirpaisi, kun yli sata euroa siirtyi taas tililtäni jonkun jo ennestään rahoissa kieriskelevän puoskarin tilille. Mutta jos käynnistä olisi apua, ja saisin avun vaivoihini, ei tuo sadan euron menetys tuntuisi missään. Ja mitäpä muutakaan mahdoin kuin maksaa! Itse en itseäni osannut tässä kohtaa auttaa, eikä apua ollut tullut muiltakaan suunnilta. Elin toivossa, ja varsin heikossa uskossa, että tosiaankin saisin vastinetta rahoilleni.

Seuraavaksi menin apteekkiin, josta palasin monen pilleripurkin kanssa. Kunhan ilta ja nukkumaanmenoaika koittaisivat, aloittaisin troppien syömisen. Kortisoni oli määrätty otettavaksi aina aamuisin sen virkistävän vaikutuksen takia. Sen popsimista en siis voinut aloittaa ennen seuraavaa aamua. Mutta tulehduskipulääkkeen saatoin ottaa, samoin nukahtamislääkkeen.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta heti seuraavana aamuna tunsin itseni virkeämmäksi. Osansa asiaan oli  varmasti sillä, että nukahtamislääkkeen ansiosta olin nukkunut kunnolliset yöunet ties miten pitkään aikaan, ja vahva tulehduskipulääkekin alkoi jo jyllätä elimistössäni kaataen tieltään kaikki iljettävät pikkueliöt, joihin sillä valta ja voima oli.

Kun aamutuimaan heti herättyäni heitin helttaani vielä pari kortisonipilleriä ja iltapäivällä menin menninkäistohtorin ohjeita uhmaten parjatun hierojan koplittavaksi, alkoi illansuussa tuntua siltä, että kyllä minusta vielä kalu tulisi. Jos ei nyt aivan priima enää, niin ainakin ihan kelvollinen. Toiveikkain mielin kiipesin illalla orrelleni ja painoin pääni siiven alle.

Seuraavana aamuna oli matkalle lähtö edessä. Hiukan minua nauratti, kun pakkasin matkatavaroihin aivan oman pienen laukun lääkkeitäni varten, joita siis oli melkoinen arsenaali. Reseptilääkkeistä olin tulostanut reseptit, sillä sitä riskiä en uskaltanut ottaa, että lääkkeeni olisivat jääneet tulliin vaikkapa huumeiksi epäiltyinä. Venäjälle matkustettaessa kun sellainenkin saattoi tulla kyseeseen.