Mutta sitten ajatteli Punahilkka taas itselleen ominaiseen tapaan, että tällaista tarjousta ei tulisi toista kertaa. Taas oli mahdollisuus kokea ja kenties oppiakin jotain, ellei muusta, niin itsestään. Ja koska hän aina muillekin susipolkuja ja muitakin polkuja kulkeville toitotti, miten jokainen edessä suljettuna odottava ovi ehdottomasti piti avata ja sisään huoneeseen ainakin kurkistaa ennen kuin pois kääntyi, niin mitä hän nyt sitten itse tässä enää tuumaili, aprikoi ja suorastaan epäili ja pelkäsi.

Mitä siitä, jos oven takaa ei löytyisikään mitään sellaista, joka avaajan sen hetkiset tarpeet ja toiveet täyttäisi? Mitä siitäkään, että oven takana odottavaa ihanuutta saisi vain ihastella tai korkeintaan vähäsen maistaa? Ja ei sekään elämää suurempi asia olisi, jos oven takaa löytyvä aarre ensihuuman jälkeen osoittautuisikin pelkäksi kuplaksi. Kuplia oli Punahilkan maailmassa särkynyt ennenkin, ja joittenkin riekaleita sai hän yhä potkia pois tieltään.

Ainahan oli olemassa myös se mahdollisuus, että tällä kertaa oven avattuaan ei sitä enää tarvitsisikaan sulkea, vaan se saisi jäädä apposen auki ilon ja valon, rakkauden ja hyväksynnän, luottamuksen ja anteeksiannon, elämän ja kuoleman siitä käydä sisään ja ulos aina vuorollaan. Omaa riittämättömyyttään taisi Punahilkka nyt eniten pelätä, iänikuista auktoriteettikammoa edelleen potea ja huonoa itsetuntoa sisällään vieläkin jossakin kohdassa kantaa, kun vielä puolen tunnin kuluttua viestin saatuaan vastaamista harkitsi. Tavallisestihan myönteinen vastaus usein puhelinnumerolla varustettuna lähti saman tien, kun Punahilkka oli yhteydenoton luettua saanut.

Elämähän oli tarkoitettu elettäväksi, ei pelättäväksi, kuten Punahilkka niin mahtipontisesti profiilissaankin uhosi. Ei kai tämäkään Susi muita susia kummempi ollut asemastaan huolimatta. Samanlaiset tarpeet oli hilkoilla ja susilla riippumatta siitä, missä kohtaa susipolkua taivalsivat tai millaisia eväitä elämän reppuun oli annettu tai hankittu.

Punahilkka ei toki tuntenut olevansa muita hilkkoja tai susia parempi oikein missään, mutta taatusti hän ei ollut myöskään yhtään huonompi! Joten ei muuta kuin virtuaalikynä käteen ja viestiä Sudelle rustaamaan. Nythän sitä sitten nähtäisiin, millaisiin suorituksiin Punahilkka tällä saralla yltäisi.

Kaikkein kiinnostavin kohta koko viestissä oli kuitenkin suden allekirjoitus. Verenpunaisin koristeellisin kirjaimin oli susi raapustanut tekstin loppuun kirjainyhdistelmän RSPM.

Niin Punahilkka sitten asettui läppärinsä ääreen kaikkine tarvittavine tykötarpeineen, joista pannullinen mustaa kahvia ei ollut vähäisin. Kun vastausviesti Punahilkan silmissä armon saaneeseen yhteydenottoon tavallisesti lähti välittömästi ja sen sisältöä suuremmin miettimättä, päätti Punahilkka nyt kerrankin paneutua viestin kirjoittamiseen niin, ettei ainakaan mitään heti tassuttelussa sössisi. Kerkeän kielensä yritti hän pitää aisoissa ja vastaili sopuisasti Suden muutamiin kysymyksiin sekä kertoili leppoisasti omista asioistaan. Kaikenlaisen tyylilleen ominaisen tykittelyn ja konekiväärisarjatulen päätti hän tällä kertaa jättää odottamaan aikoja tulevia. Kenties tämä Susi kesyttäisi Punahilkan niin, ettei sellaista tyyliä koskaan tarvitsisi käyttöön ottaakaan, vaikka se niin Punahilkalle luonteenomaista olikin.

Ensimmäisessä viestissään Punahilkka kyllä toi julki myös epäilynsä kaikista niistä asioista, joiden hän arveli voivan muodostua suhteen kompastuskiviksi. Mutta kaiken hän yritti esittää provosoimatta tai provosoitumatta Suden mielipiteistä. Välillä kyllä käväisi jo mielessä, että oliko tämä nyt sitten sitä aivan rehellistä peliä, jota Punahilkka aina peräänkuulutti. Sitten hän kuitenkin ajatteli, ettei missään tapauksessa valehdellut mitään, mutta saman asianhan saattoi sanoa niin kovin monella eri tavalla.

Ei aina tarvinnut hyökätä tai nousta barrikaadeille valmiina puolustautumaan. Joskus saattoi lempeästi hymyillä, pitää suunsa kiinni ja sivellä balsamia haavoihin pikemminkin kuin niissä veistä kääntää. Ja jos tämä viestinvaihto johonkin tulisi johtamaan, olisi Punahilkalla kyllä myöhemminkin aikaa terävää kieltään käytellä ja häntä ärsyttäviin muotoseikkoihin kärkkäästi tarttua.