Punahilkan ympärillä kävi melkoinen kuhina. Kuin herhiläiset parveilivat poliisisudet sinne tänne ja irokeesisusi pasteerasi myös varsin hermostuneen näköisenä edestakaisin. Punahilkka ei ollut asiasta moksiskaakaan olevinaan, vaikka tosiasiassa pientä jännittynyttä kuplintaa tunsikin sisällään. Hän istuskeli muka huolettomana penkillä, silmäili välinpitämättömän ja hiukan kyllästyneenkin näköisenä ja oloisena ympärilleen, nosti jalkansa polven päälle ja alkoi huolettomasti heilutella sitä. Tietenkin hän piti huolen siitä, että polvelle nostettu jalka oli juuri sen puoleinen, jossa pitkän hameen sivuhalkio oli.

Yksi vihaisista, koppalakkisista poliisisusista pysähtyi äkkiä Punahilkan eteen kädet selän takana ja tulisissa silmissä tuima katse. Punahilkka ei ollut häntä huomaavinaankaa, jatkoi vain jalan heiluttelua ja taisipa siinä kuin puolivahingossa tukahduttaa kädellään haukotuksensa. Se oli koppalakille liikaa. Hän karjaisi niin, että kaikki pihalla olijat säpsähtivät.

Punahilkkakin vilkaisi karjujaan päin, mutta ei reagoinut muuten. Hän pelasi nyt aikaa. Seuralaissusi oli saatava paikan päälle ennen kuin hänet ja irokeesitukka väkipakolla raahattaisiin rakennuksen sisätiloihin. Kun toisen valtion korkeaa virkamiesjohtoa olisi lähistöllä, niin tuskinpa kukaan koppalakeista uskaltaisi tehdä mitään kovin kummoista. Siihen Punahilkka nyt pani toivonsa ja vilkuili välillä kellon viisareita. Kyllä olisi Suden pitänyt jo Punahilkan lähettämä viesti moneen kertaan lukea ja olla ainakin matkalla Punahilkan luokse.

Siinä samassa musta virka-auto kaarsikin poliisiaseman pihaan, ja Susi syöksähti ulos autosta tuulispään lailla. Hän suunnisti suoraa päätä Punahilkan luokse ja veti hänet syliinsä. Koppalakit lakosivat sivuun kuin kuuman kesän kulottama heinä ja lakit päästään tempaisten ja syvään kumartaen antoivat Sudelle kohteliaasti tietä.