Niin elettiin päivästä toiseen. Mikko alkoi olla yhä tyytymättömämpi Siskoon ja kaikkiin tämän tekemisiin. Mitään ei Sisko osannut, mihinkään ei hänestä ollut. Mikon asennetta kuvaa hyvin se, kun Sisko oli saanut ajokortin. Hän lähti sitten tietenkin ajamista kokeilemaan. Taito ei vielä kaksinen ollut, ja niinpä Sisko teki jonkin aloittelijalle ominaisen virheen, joka kuitenkaan ei normaalin ihmisen mielestä olisi ollut mitään mullistavaa. Mutta Mikosta se oli aivan katastrofi. Hän huusi ja mellasti Siskolle virheestä niin, ettei tämä sen erän perästä auton rattiin istunut eikä koskaan siis päässyt nauttimaan juuri hankkimastaan taidosta. Mikon hänen mieleensä iskostama pelko ja tunne siitä, ettei osaa tekivät tehtävänsä.

Mikko oli edelleen töissä paperitehtaalla. Nyt hän oli siirtynyt jo rakennuspuolelta prosessipuolelle ja edennyt työurallaan niin pitkälle kuin se hänen koulutuksellaan, pelkällä kansakoulupohjalla oli mahdollista. Mutta Mikko mieli päästä vielä eteenpäin. Niinpä hän pyrki ja pääsi teknilliseen kouluun. Rakennuslinja oli hänellä mielessä, mutta sinne eivät ovet auenneet. Prosessilinjalle hän sen sijaan pääsi, ja edessä oli muutto toiselle paikkakunnalle.

Koulupaikkakunta sijaitsi monen sadan kilometrin päässä kotoa, joten kulkeminen sinne viikoittain ei olisi tullut kysymykseenkään. Paikkakunnalle oli asetuttava pysyvästi asumaan kouluajaksi, ja niin päätettiin myydä muutama vuosi sitten valmistunut omakotitalo.

Mikko oli tuolloin jo yli kolmenkymmenen, ja siihen maailman aikaan ei ollut mitenkään tavallista lähteä sen ikäisenä opiskelemaan, varsinkin kun oli taattu ja hyvä työpaikka ja vielä talokin rakennettuna. Varsinkin Martta-äiti pisti kovasti vastaan ja siunaili Mikon päätöstä: eihän hän koskaan ollut pitänyt koulun käyntiä missään arvossa. Mutta Mikko oli päätöksensä tehnyt eikä hänen päätään käännetty.

Sopivia teknillisiä oppilaitoksia olisi toki ollut lähempänäkin asuinpaikkakuntaa, mutta Mikolla oli taas omat taka-ajatuksensa. Seuraavalle vaimolleen hän kertoi ajatelleensa, ettei Sisko jättäisi omaa hyvää työpaikkaansa, vaan jäisi kotipaikkakunnalle, jossa kaikki sukulaisetkin elelivät. Mutta siinä hän erehtyi. Sisko oli Mikon tietämättä hommannut itselleen töitä Mikon koulupaikkakunnalta, ja niin pariskunta pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti yhdessä uusiin olosuhteisiin.

Muutot eivät koskaan mitään mukavia ja helppoja ole, eikä ollut sitä tämäkään. Osa tavaroista lähetettiin rahtitavarana rautateitse, osa kuljetettiin omalla autolla. Kuinka ollakaan nuoren parin häälahjana saama kaunis Arabian kahvi- ja ruokakalusto oli jostain kumman syystä joutunut väärään kuljetukseen. Se oli pitänyt pakata omaan autoon, mutta pääteasemalla se löytyi tuhannen sirpaleina muun tavaran joukosta. Vain muutama lautanen oli säilynyt ehjänä.

Vuosia myöhemmin Mikko kertoili tapahtunutta huvittavana anekdoottina, mutta joka Mikon tuntee, voi olla varma, ettei astiaston löytyminen täysin murskana ja säpäleinä naurattanut sillä hetkellä ketään, kaikkein vähiten Mikkoa. Sisko-rukka on luultavasti saanut kuulla kunniansa siinäkin asiassa, sillä eihän se nyt mitenkään Mikon syy voinut olla, että tuollainen erehdys pääsi käymään.

Astiaston rikkoutumisesta huolimatta elämä jatkui ja meni eteenpäin. Mikko ja Sisko saivat ystäviä opiskelijapiireistä, ja elämä oli hetken aikaa ehkä hiukan helpompaa. Myöhemmin on Mikko antanut tunnustusta Siskon tuesta hänen opiskelulleen. Sisko oli kuitenkin oppikoulun käynyt ja osasi auttaa Mikkoa monissa hankalissa koulutehtävissä. Kaukana sukulaisista ja muista ystävistä aviopuolisot tukeutuivat toisiinsa, eikä Mikollakaan jäänyt aikaa vilkuilla muita naisia. Opiskelu vei tyyten hänen mielenkiintonsa ja energiansa…