Kotiin tultuamme oli ensimmäisiä tehtäviä ilmoittaa sukulaisille ja tuttaville, että lapsi oli kuollut. Muistan, miten eri tavoin ihmiset tietoon suhtautuivat. Minusta tuntui, että useimmat ihmiset eivät lainkaan käsittäneet, mitä meille oli tapahtunut. Aivan kuin heidän mielestään keskosena syntynyt ja sitten kuollut lapsi ei olisi mitään! Aivan kuin olisi itsestään selvää, että keskoslapsi hyvin voi kuolla! Aivan kuin vauvan kuolema olisi pelkkä ilmoitusasia.

Vaikka olin fyysisesti vielä heikossa kunnossa, muistan miten sisälläni kuohahti. Päätin, että minun lapseni kuolema ei tulisi olemaan kenellekään läpihuutojuttu. Kukaan ei selviäisi asiassa helpolla. Tekisin kaikkeni, että häntä ei unohdettaisi aivan kuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Niin tapahtuikin, ja näin jälkikäteen ajatellen tein sen varmasti jopa hiukan hyökkäävästi.

Yksikään tapaamani ihminen ei jäänyt epätietoiseksi siitä, että lapseni oli kuollut. Monille se, että puhuin asiasta niin avoimesti, oli helpotus, mutta varmasti monet myös säikähtivät ja kauhistuivat suoruuttani. Vuosien kuluessa on haluni ottaa asia esille laantunut. En koe enää pakottavaa tarvetta saada puhua siitä jokaiselle. Jos puhe luontevasti kääntyy kuolemaan, voin asiasta kyllä puhua ja puhunkin, mutta enää se ei ole hallitseva puheenaihe jokaisen uuden ihmisen tavatessani, enkä välttämättä halua siitä edes kaikille mitenkään mainita.

Lääkäri oli kirjoittanut myös miehelleni sairauslomaa, joten hän saattoi jäädä kotiin huolehtimaan asioista. En pystynyt leikkauksen jäljiltä vielä oikein mihinkään, mutta päivä päivältä voimani vahvistuivat. Kun arki koitti, oli ensimmäiseksi otettava selkoa hautausjärjestelyistä. Jostain kumman syystä näiden asioiden hoito jäi minulle. Mieheni ei edes tarjoutunut niitä hoitamaan, enkä tiedä, olisinko halunnut hänen niitä hoitavankaan. Luulen, että järjestelemällä käytännön asioita jatkoin jo sairaalassa aloittamaani surutyötä. Kun en fyysisesti kyennyt tekemään paljoakaan, oli tärkeää, että sain tehdä ne asiat, joihin kykenin.

Kun joku kuolee, on ihmeen paljon asioita, jotka on hoidettava. Vaikka kyseessä tällä kertaa oli pieni lapsi, olivat läpikäytävät ja hoidettavat asiat suunnilleen samoja kuin vanhemmankin ihmisen kuollessa. Kuolemasta oli ilmoitettava seurakuntaan. Samalla kerroin, että lapsi oli kastettu sairaalassa.

Olisin halunnut, että myös kaste olisi ilmoitettu seurakunnallisissa ilmoituksissa, mutta virkailijan mielestä olisi ollut outoa, jos samoissa ilmoituksissa olisi ollut sekä kaste- että kuolinilmoitus. En ymmärrä, mitä outoa siinä olisi ollut, mutta minulla ei ollut voimia ryhtyä väittelemään asiasta. Myöhemmin olen kyllä muiden seurakuntien ilmoituksissa nähnyt, että kastetuksi ilmoitettu lapsi on ilmoitettu kuolleeksi muutamaa riviä myöhemmin.

Seuraavaksi piti varata hautapaikka. Halusin sen vanhalta hautausmaalta, joka oli lähellä kotiamme ja muutenkin minulle mieluisampi kuin uusi hautausmaa. Seurakunnan puutarhuri tuli meille paikkaa näyttämään. Minulle ei silloin jäänyt paikasta muuta muistikuvaa, kuin että siinä kasvoi iso mänty. Hautajaispäivänä sitten huomasin erehtyneeni. Hautapaikan vieressä kasvava puu olikin koivu eikä mänty, kuten koko ajan olin luullut.