Sitten koitti se hetki, että sinut tuotiin luoksemme. Olit niin pieni ja kalpea, kuin vahanukke siinä hoitajan käsivarsilla. Istahdin tuoliin, ja hoitaja antoi sinut syliini tuuditeltavaksi. Istuin tuolissa kauan ja tuudittelin pientä, valkoiseen mekkoon puettua ruumistasi sylissäni. Ruumiinavaus oli muuttanut ulkonäköäsi, samoin tietenkin kuolonkankeus. Mutta siitä huolimatta olit edelleen sama rakas tyttäremme, jonka vain vajaa viikko takaperin olimme luovuttaneet kuolemalle.

Aika tuntui pysähtyvän. Katselin kasvojasi ja yritin painaa piirteesi mahdollisimman tarkasti mieleeni. Enhän enää tämän jälkeen sinua näkisi. Myös isäsi piteli sinua, mutta sisaresi ei nyt halunnut ottaa sinua syliinsä. Sen sijaan hän käytteli kameraa, ja niinpä meillä on muistona noista hetkistä monta, erittäin hyvin otettua kuvaa, joista ei pystyisi sanomaan, että ne ovat kahdeksanvuotiaan lapsen ottamia.

Meitä ei millään tavoin kiirehditty, vaan saimme hoivata sinua niin kauan kuin halusimme. Lopulta kuitenkin tuli hetki, että isäsi nosti sinut sylistäni ja laski pieneen arkkuun lepäämään. Siinä arkussa pujotin sukat jalkoihisi ja sidoin myssyn päähäsi.

Kummisi olivat halunneet ostaa hopeisen ristiriipuksen, jonka kummisetä nyt oli tuonut mukanaan. Samanlaisen ristin he olisivat sinulle ostaneet ristiäislahjaksi, jos olisit saanut elää. Nyt laitoin tuon riipuksen kaulaasi, sillä se oli kummiesi toive. Riipus, jossa oikeastaan oli vain ristin kehys ilman sisusta, kuvasi mielestäni sekin hyvin lyhyttä elämääsi. Siinäkin oli kehykset, mutta sisältöä ei niihin kehyksiin koskaan ehtinyt tulla.

Nyt sinut oli puettu valmiiksi viimeiselle taipaleellesi. Laitoimme arkkuun muistot, jotka olimme mukanamme tuoneet. Rintasi päälle asetin vielä kotipihasta poimitun kielo- ja lemmikkikimpun. Myös pieni vaaleanpunainen porsas sopi hyvin jonnekin koloseen.

Arkussa oli ollut valmiina liina, joka oli tarkoitus lopuksi levittää kasvojesi peitoksi. Jostain syystä en halunnut peittää pieniä kasvojasi, ja kysyin hoitajilta, onko sitä pakko käyttää. Eihän se tietenkään pakollista ollut, ja niin sitten jätin kasvosi peittämättä ja taittelin liinan viereesi arkkuun. Vielä viimeiset jäähyväiset, ja sitten isäsi otti arkun kannen, asetti sen paikoilleen ja kiersi ruuvit kiinni. Se oli viimeinen kerta, kun sinut näin.

Arkkusi nostettiin auton tavaratilaan, ja kotimatka alkoi. Jossain vaiheessa olin ajatellut, että haluaisin käyttää sinut kotona ennen ruumishuoneelle vientiä. Olin kuitenkin luopunut tuosta ajatuksesta, sillä eihän sinulla ollut oikeastaan mitään siteitä siihen paikkaan. Jos olisit elänyt, se olisi ollut kotisi, mutta nyt se oli vain paikka, jossa koskaan et eläessäsi ollut edes käynyt.

Kotipaikkakunnalle päästyämme ajoimme suoraan ruumishuoneelle, jossa puutarhuri oli meitä vastassa. Jätimme sinut arkussasi sinne odottamaan hakua sitten hautajaispäivänä. Nytkin olisimme saaneet käydä sinua katsomassa ennen hautajaisia, mutta emme halunneet.

Ethän sinä ollut siellä arkussa! Siellä oli vain se kuori, josta henki oli jo paennut. Nyt se liikuskeli jossakin aivan muualla ja etsi omaa paikkaansa. Muistan, miten minulla noina päivinä ja vielä pitkään hautajaistesi jälkeenkin oli tunne, että sinä olit joka paikassa. Olit lähelläni, liikuinpa missä hyvänsä. Olit minussa enemmän kuin koskaan ennen.