Seuraavalla viikolla Punahilkka lähestyi sutta tekstiviestillä toivotellen mukavaa, sillä kertaa aurinkoista päivää. Samalla viesti oli pieni kuulostelu suden suuntaan, josko tämä vielä yhtä innostunut tapaamisesta olisi kuin muutama päivä aiemmin. Mutta susi vaikeni kuin muuri.

Ahaa, nyt tuuli siis tuosta suunnasta, tuumiskeli Punahilkka ja jätti asian sillä erää sikseen.

Sitten koitti viikonloppu, jolloin Punahilkalla oli vapaapäivänsä. Se sattui sunnuntaiksi. Jo lauantaina tekstaili hän suden suuntaan kuulostellen ja kysellen, vieläkö vierailukutsu oli voimassa. Ei taaskaan mitään vastausta. Joko oli susi lahdattu ja taljana roikkui nahkurin orsilla, vai mikä nyt oli, kun ei vastausta kuulunut.

Oli Punahilkalla kyllä asiasta omat epäilynsä, mutta ei hän niiden todenperäisyyttä ryhtynyt selvittämään. Petturi mikä petturi! Olihan tuo jo monet kerrat nähty, ettei sudesta sanaansa ollut pitämään, eikä Punahilkka sitä enää odottanutkaan; kunhan leikitteli ja samalla varmistui kerta toisensa jälkeen suden niin pelkuruudesta kuin petturuudestakin.

Mutta ei ollut tullut tämä susitarina vieläkään sen paremmin katkeraan kuin muunkaan laiseen loppuunsa. Vielä tapahtui jotakin odottamatonta ja samalla niin ennalta arvattavaa, että Punahilkkaa tuppasi aivan naurattamaan.

Jo aiemmin oli susi kysellyt, missä Punahilkka joulunsa aikoi viettää. Punahilkalla oli suunnitelmat valmiina ja hän kertoikin ne sudelle: joulun viettäisi Punahilkka tyttärensä seurassa. Susi tietenkin toivotteli jo hyvissä ajoin hyvää joulua ja virkistävää lomaa, Punahilkalla kun muutama ylimääräinen vapaapäivä sattui joulun tienoilla olemaan.

Sitten pari päivää ennen Punahilkan loman alkua heräsi susi taas yllättäen henkiin. Niin olisi tehnyt mieli Punahilkkaa tavata ja hyvänä monella tapaa pitää. Eikö mitenkään sopisi tapaaminen, kun se joskus aikoja sitten luvattu illallinenkin oli edelleen tarjoamatta. Susi itse oli jo jonkin aikaa sairastellut kipeitä käpäliään, ja aika tuppasi väkisinkin tulemaan pitkäksi yksin ollessa ja seiniä tuijotellessa. Punahilkka vierailullaan virkistäisi kovasti suden yksinäistä eloa.

Punahilkkahan suostui oitis, kun susi oikein päivän ja kellonajankin ilmoitti. Syömään mentäisiin ensin ja sitten saunottaisiin, näin susi kaavaili mielessään. Punahilkka joutuisi kyllä jo samana iltana ajelemaan kotiinpäin, sillä seuraava päivä olisi hänellä vielä työpäivä, tämän taas loihe lausumaan Punahilkka.

Tuon lausuman jälkeen kaikki olikin sitten kuten ennenkin. Ensin susi vaikeni moneksi tunniksi. Sitten hän ilmoitti, ettei harrastanut mitään pikajuttuja, joten ellei Punahilkka koko yötä voisi suden lämpöisessä sylissä uinahdella, pitäisi tapaaminen siis siirtää tulevalle vuodelle.

Ei se pelaa, joka pelkää, tuumi Punahilkka mielessään, päätti ottaa pikkuisen riskin ja ilmoitti sudelle, että siinä tapauksessa hän kyllä voisi sudenpesässä olla aamuun asti. Tämän pystyi hän lupamaan entisestä oppineena ja viisastuneena: Punahilkka oli lähes sataprosenttisen varma, että sen kuultuaan susi peruisi tapaamisen.

Susi tuntui ilahtuvan kuullessaan Punahilkan sittenkin viipyvän aamuun asti. Mutta heti perään tuli viesti, jossa susi sanoi Punahilkan lyhyen vastauksen vaikuttaneen jotenkin tylyltä. Sopiko Punahilkalle suden ehdotus ja oliko kaikki ok? Punahilkka sivuutti kommentoimatta moiset vaikutelmat, vastasi kaiken sopivan ja kaiken olevan ok.

Vielä susi rupesi vetämään häntää takapuoleen muistuttamalla, että oli sairauslomalla eikä välttämättä kykenisi muuhun kuin kädestä pitelyyn. Mahtoiko se Punahilkalle riittää? Punahilkka vastasi sen kyllä riittävän, sillä tiesihän hän kokemuksesta, että edes tapaamista ei tulisi, muusta puhumattakaan.  Sillä erää viestittely loppui siihen.

Heti aamulla herättyään riensi Punahilkka katsomaan, joko suden peruutusviesti oli tullut. Ei ollut tullut minkäänlaista viestiä, ja Punahilkka oli ihmeissään. Kyllä tässä kai täytyi ruveta valmistautumaan suden suuhun, siltä se nyt näytti, sillä Punahilkka ei lupauksiaan rikkonut eikä sovittuja tapaamisia perunut muuten kuin äärimmäisissä tapauksissa.

Mutta sen verran skeptinen oli Punahilkka edelleen, että päätti itse varmistaa, tulisiko tapaamisesta mitään. Autohan piti laittaa lämmitykseen paria tuntia ennen lähtöä, eikä Punahilkka sitä turhanpäiten halunnut lämmittää. Kaikenlaista muutakin järjesteltävää ja tekemistä hänellä olisi ennen lähtöä.

Niinpä hän naputteli sudelle viestin, jossa ilmoitti, mihin aikaan kotoa lähtisi. Samalla pyysi hän sutta ajoissa ilmoittamaan, mikäli (lue: kun) tapaamiselle jokin este ilmaantuisi. Aamuhämärissä lennähti tekstiviesti suden suuntaan.

Ja eikös vain saman tien, kun Punahilkka painoi ”Lähetä” –nappia, kilahtanutkin hänen oma kännykkänsä. Myös susi oli päättänyt olla ajoissa liikkeellä ja ilmoitti pahoitellen ja kohteliaasti, että ikävä kyllä onni ei taaskaan näyttänyt olevan Punahilkan ja suden puolella. Lapset tulisivat taas illalla isähukan hoteisiin. Vielä varttitunnin päästä tuli toinen viesti, jossa susi suu mutrullaan ”ihmetteli”, miten asiat aina voivat mennä noin päälaelleen?

Hoh-hoijaa! Oikein oli Punahilkka taas arvannut tai pikemminkin tiennyt. Ja varsin hyvin olisi hän osannut suden ”ihmettelyyn” vastata. Mitään vastaamisen tarvetta ei Punahilkka kuitenkaan tuntenut, ei sitten pienintäkään.

Vain yksi asia harmitti ja harmittaa edelleenkin Punahilkkaa vietävästi: kunpa olisi malttanut muutaman sekunnin vielä odotella, ennen kuin oman viestinsä avaruuteen singautti! Silloin ei sitä olisi tarvittu ollenkaan, vaan susi tunnettuun tyyliinsä olisi perumiset taas kerran hoidellut.

Niin tuli sitten tämäkin susipolku viimein tiensä päähän. Kauan sitä Punahilkka korkokenkineen sipsutteli, vaikkakin silloin tällöin polulta pois poiketen. Ei tunne Punahilkka sen enempää surua kuin ikävääkään, ehkä pientä haikeutta kuitenkin. Mutta katumukselle tai ”miksi ei” -kysymyksille ei sijaa oikein löydy. Elämäähän tämä oli ja monta iloista, jos kohta ikävääkin asiaa Punahilkan päiviin toi.

Mutta sellaistahan elämän kuuluu ollakin, jotta se oikein elämältä maistuisi!