Ensimmäiset rapeat kaalinpäät otettiin omaan käyttöön. Muistan, miten taivaallisen hyvältä maistui kesän ensimmäinen, äidin keittämä kaalipata. Siihen laitettiin vain vettä, kaalia, ehkä sipulia, jauhelihaa, suolaa ja maustepippuria. Kaalin annettiin hautua pehmeäksi ja jauheliha heitettiin sekaan kypsymään. Lihan saattoi myös ruskistaa pannulla, jolloin kaalipataan tuli hieman rasvaakin mukaan. En tarkalleen muista, miten meillä toimittiin, mutta hyvää kaalipata joka tapauksessa oli, kun se maustettiin suolalla. Pippurit oli lisätty kokonaisina jo kypsennyksen alkuvaiheessa, jolloin ne ehtivät hyvin antaa makua keitokseen.

Muistelen, että pidin tästä ruuasta erityisesti näkkileivän kanssa nautittuna. Salaatiksi riitti pelkkä tomaatti viipaleiksi leikattuna, ja kyytipoikana oli tietenkin oman lehmän maitoa. Usein tätä ruokaa oli meillä kesäsunnuntaisin varmaankin sen helppotekoisuuden takia. Nykyisin en kaalipataa pitäisi sunnuntairuokana, mutta tuolloin se sitä kyllä oli. Arkena tarjottiin tavallisesti pelkkiä perunoita, vaikka kyllä omasta maasta nostetut uudet perunat olivat nekin varsinaista herkkua. Höyryävien, kullankeltaisten perunoiden sekaan kun lohkaisi aimo nokareen oikeaa voita, niin johan tyhjeni lautanen nopeaan tahtiin.

Kun kaalia ja perunoita alkoi loppukesästä olla yli oman tarpeen, lähti äiti niitä läheisen pikkukaupungin torille kaupittelemaan. Perunoiden ja kaalien lisäksi kuormaan pakattiin porkkanoita ja sipulia, ja kun marjat alkoivat kypsyä, niin mustaherukat tekivät seuraa muille tuotteille. Kaikki itse tuotettu ruoka kiinnosti jo tuolloin, kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla kovasti kaupunkilaisia.

Äidin tuotteilla oli taattu menekki. Hän ei koskaan myynyt huonolaatuisia tuotteita, vaan kotona jo tarkistettiin, että porkkana- ja sipuliniput olivat kaikki samankokoisia ja niiden yksilöt hyväkuntoisia ja kauniita katsella. Muistan, miten lapsena ihailin maasta nostettuja, pestyjä ja valmiiksi niputettuja kasviksia, jotka odottivat maassa pakkaamista kuljetuslaatikoihin tai säkkeihin. Joskus me lapsetkin saimme niputtaa sipuleita ja porkkanoita, ja se oli mukavaa puuhaa minusta. Aivan toisenlaista kuin perunamaalla kykkiminen.

Yrittääkseen innostaa meitä lapsia kasvimaan hoitamiseen lupasi äiti rahat myymistään tuotteista sille, joka ne oli kasvattanut ja hoitanut. Itse harrastin sipulinviljelyä. Sain aina vähän rahaa jokaisesta myydystä sipulinipusta. Isoja eivät rahasummat varmaankaan olleet, mutta se oli kuitenkin omaa rahaa ja omalla työllä ansaittua. Myös niistä mustaherukkakiloista, jotka oli poiminut, sai vastaavan määrän rahaa. Monet kaupunkilaiset kun tilasivat talven marjat äidiltä, ja monien kymmenien kilojen poimimisessa oli iso urakka. Metsämarjoja meillä ei poimittu, vaikka niilläkin varmasti olisi ollut menekkiä. Ehkä äidin aika ei riittänyt enää metsässä rämpimiseen, kun kasvimaassa ja marjapensaissa oli työtä yllin kyllin.

Muistelen, että yhteen aikaan puutarhassamme olisi ollut seitsemänkymmentä mustaherukkapensasta. Se on valtava määrä, kun ajattelee, että kaikki hoidettiin vain maatalouden ja karjanhoidon sivutöinä. Nyt ymmärrän ihailla äidin ahkeruutta ja sinnikkyyttä, vaikka en sitä tietenkään silloin lapsena osannut arvostaa. Se oli vain pakollinen, usein aika ikävä työ, johon meidät lapsetkin valjastettiin.