Toisen byrokratiaesimerkin kuulin tuttavaltani. Hän kertoi jo pidemmän aikaa olleensa aikeissa tehdä lastensuojeluilmoitus eräästä lähipiirinsä lapsesta, nykyisin kun niin kovasti korostetaan jokaisen aikuisen velvollisuutta ilmoittaa viranomaisille, jos huomaa lasten kärsivän. Ilmoituksen tekeminen oli kuitenkin siirtymistään siirtynyt, kun tilanne perheessä näytti välillä rauhoittuneen.

Mutta nyt oli taas tuttavani tietoon tullut sellaista, että hän päätti toimia ensi tilassa. Tuttavani kaivoi esille puhelinluettelon, sillä sieltä hän ainakin arveli niin tärkeän numeron löytyvän. Kuntasivuilta se löytyikin ja sitten vain soittamaan.

Ensimmäinen soitto tuotti vesiperän. Nauhoitettu vastaus ilmoitti, että tässä numerossa tavallisesti vastaava henkilö oli lomalla syyskuun alkupuolelle asti. Kiireellisissä tapauksissa voisi ottaa yhteyttä toiseen sosiaalityöntekijään, joka vastaisi numerosta yksi ja kaksi.

Eihän tuttavalla tietenkään ollut varattuna paperia ja kynää lähettyville, joten hän ei saanut numeroa muistiin. Uusi soitto samaan 02 –alkuiseen numeroon kynä kourassa ja numero piirtyi paperille. Nyt tuttava soitti tähän numeroon, sillä hän oli päättänyt viedä asian eteenpäin. Taas vastasi ystävällinen, tällä kertaa elävä ihmisääni.

Kerrottuaan asiansa sai soittaja kuulla, että oli soittanut henkilölle, joka hoiti vanhusten asioita. Ei tänne voinut lastensuojeluilmoitusta tehdä.  Ystävällinen virkailija oli kyllä valmis etsimään soittajalle sellaisen numeron, jossa varmasti tiedettiin asiasta enemmän. Pian se löytyikin ja taas näpytteli tuttava näyttöön uudet numerot.

Tällä kertaa puhelimeen vastasi juuri lomalta palannut sosiaalityöntekijä, jolle itselleenkin tuotti vaikeuksia muistaa, miten lastensuojeluilmoitus tehdään. Sen hän kuitenkin osasi sanoa suoralta kädeltä, että puhelimitse sitä ei voinut tehdä.

Mutta ei hätää: netistä löytyi lomake, jolle sen pystyi tekemään, kunhan virkailija nyt vain löytäisi linkit, jotka lomakkeen luo johtivat. Nekin löytyivät pienen etsinnän jälkeen, ja tuttava oli tyytyväinen, kun asian saattoikin hoitaa sähköisesti. Lomakkeelle kun oli mahdollista lisäillä sitten vielä asiaan liittyviä yksityiskohtia.

Jo iloitsi tuttava liian aikaisin. Eihän ilmoitusta suinkaan sähköisesti voinut tehdä, ilmoitti sosiaalityötekijä. Sitä ei ehdottomasti saanut tehdä sähköisesti. Lomake piti ensin tulostaa netistä, täyttää se ja sitten toimittaa viranomaisille postitse tai henkilökohtaisesti viemällä.

Voi elämän kevät ja kukkiva nuoruus! tuumasi tuttava itsekseen. Tällä menolla jäävät kyllä kymmenet Suomen lapset suojelematta. Ja tämän nimenomaisenkin lapsen suojelu siirtyy hamaan tulevaisuuteen, sillä tuttavani ei omista tulostinta. Hänen on odotettava lomansa loppumiseen asti, jolloin hän voi työpaikallaan tulostaa lomakkeen tai pyydettävä jotakuta tulostimen omistavaa ystäväänsä tekemään se tai haettava lomake sosiaalivirastosta. Niin että se siitä lastensuojelusta!

Tarkemmin ajatellen asiassa on kyllä puolensa. Monimutkaisella toiminnalla halutaan varmistaa ”turhien” ilmoitusten teko. Maailma on täynnä luonteeltaan ja käytökseltään kieroutuneita ihmisiä, jotka vaikka kostomielessä tai ”huvikseen” voisivat tehdä ilmoituksia ihmisistä, joista eivät jostain syystä satu pitämään. Tämä on tietenkin haluttu estää.

Mutta kyseessä on kuitenkin asia, jonka tekemiseen kynnys on melko korkea. Eivät normaalilla järjellä varustetut ihmiset kovin herkästi lähde tekemään ilmoituksia oikeistakaan tapauksista, saati perättömistä. Niin että kyllä liian hankalaksi on tehty tärkeän asian loppuun saattaminen.

Onneksi tuttavani on peräänantamaton, rohkea ihminen. Häntä eivät pienet vastoinkäymiset lannista, mutta turhauttavat kyllä. Tämä kyseinen lapsi tulee kyllä suojelluksi, jos se tuttavastani on kiinni. Lopputulos on sosiaaliviranomaisten varassa…