Sitten mies yllättäen kysyi, missä olin oppinut kirjoittamaan niin kuin kirjoitin. Hämmästyin hiukan hänen kysymystään. Tiesin toki, etten aivan tumpelo ollut, kun kynään tartuin, mutta silti tuntui oudolta, että täysin vieras ihminen, vieläpä mies piti kirjoituksiani hyvinä. Itse en ollut koskaan osannut ajatella niin. Kirjoitin vain, mitä ajattelin ja miltä minusta kulloinkin tuntui.

En juurikaan miettinyt tai pohtinut kirjoitusteni sanavalintoja tai lauserakenteita, vaan annoin tekstin tulla sellaisenaan kuin se ajatuksiini ilmaantui. Yleensä kaikki kirjoitukseni syntyivät nopeasti ja spontaanisti. En niitä miettinyt etukäteen enkä korjaillut jälkikäteen. Oikeinkirjoituksen kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmia, joten mikäpä oli kirjoittaessa, kun sanat vain soljuivat virtuaalisesta kynästäni virtuaaliselle paperille.

Nyt jouduin oikein miettimään, mitä vastata miehelle. Aloitin siitä, että jo nuorena olin kirjoittanut paljon, mutta silloin enimmäkseen kirjeitä. Silloin ei vielä ollut tietokoneita eikä tekstinkäsittelyohjelmia, joten kaikki kirjoittaminen tapahtui käsin, eikä tekstejä voinut tallentaa mihinkään. Jos vastaanottaja säästi kirjeeni, ne säilyivät. Muussa tapauksessa ne olivat ainutkertaisia ja katoavia tuotoksia.

Kun avioidun, loppui kirjoittamiseni kuin seinään. Kun joskus yritin kirjoittaa jonkun kirjeen, tuntui se minusta aivan väkisin pusertamiselta. En silloin ajatellut, mihin kirjoittaminen oli elämästäni niin tyystin hävinnyt. Jos se olisi käynyt mielessäni, olisin varmaankin ajatellut, että perhe vei niin paljon aikaani, ajatuksiani ja energiaani, ettei kirjoittamiselle ollut sijaa.

Näin jälkeenpäin näen tuonkin asian kirkkaammin. Tietysti perhe vei aikaa, mutta se ei ollut syy kirjoittamisen lopettamiselle. Syynä oli avioliiton ahdistava ilmapiiri. Minulla ei aviomieheni mielestä saanut olla elämässäni mitään muuta kuin avioliitto, perhe ja työ. Jos olisin alkanut kirjoitella kirjeitä ja tietysti saanut niihin vastauksiakin, olisi hän kokenut sen uhkaksi itselleen, jopa koko avioliitolle. Eihän hän voinut tietää mitä, miten ja mihin sävyyn asioista kirjoitettiin. Ja kaikkein suurimpana uhkana oli tietysti se, ettei mieheni olisi tiennyt, kenelle kirjoitin.

Ei tätäkään asiaa koskaan sanottu ääneen liitossamme, mutta muista asioista opin huomaamaan, mitä kannattaa välttää, jos haluaa sovun ja puhevälien säilyvän. Nyt toimisin kokonaan toisin, sillä suostumalla miehen sanattomiin vaatimuksiin olin myös itse kaventamassa omaa jo ennestäänkin kapeaa elintilaani. Silloin en vain sitä lapsellisuuksissani ymmärtänyt.

Kun sitten erosin, alkoi kirjoitusta taas tulla. Nuoruuden aikoihin verrattuna minulla oli nyt vielä sekin etu, että elämänkokemusta oli karttunut rutkasti monessa asiassa. Nyt minulla oikeasti oli jotakin, mistä kirjoittaa.