Vähitellen äidin ja tyttären nyyhkytykset laantuvat. Isä siirtyy nyt tyttären vuoteen viereen ja puristaa lujasti tämän kättä. Isä, joka aina ennen on tuntunut Leenasta jotenkin kaukaiselta ja hiukan vieraalta, onkin äkkiä kuin luja kallio, johon Leena saa turvautua vaikeina hetkinään. Isä seisoo siinä hiljaisena, harmaana ja kumaraisena, mutta hänestä huokuu ihmeellinen voima ja rakkaus tytärtä kohtaan. Yhdessä äidin kanssa on hän valmis seisomaan tyttären rinnalla koko pahaa maailmaa vastaan.

Ensimmäinen paha on Kalle, tyttären vastavihitty aviomies, joka heidän kaikkien on pian kohdattava. Isä tuntee vihan puistatuksen sisällään, kun hän muistaa Kallen lyönnit ja potkut tämän eilen ”opettaessa” nuorikkoaan. Hänen tekisi mielensä sivaltaa ja hakata Kallea samalla tavalla, jotta tämä saisi tuntea, miltä väkivalta tuntuu. Mutta isä tietää, ettei hän sitä koskaan tee. Isä ei nosta kättään lyöntiin. Hän ei koskaan ole vastannut väkivaltaan väkivallalla eikä tee sitä nytkään, vaikka käsi taskussa puristuu nyrkkiin, kun hän muistelee eilistä.

Viha paisuttaa rintaa, kun hän ajatteleekin, että tyttären on kohta muutettava asumaan saman katon alle pahoinpitelijänsä kanssa.Vihan tunteita ei hän kuitenkaan pysty estämään, vaikka tietää, että oman elämänkatsomuksensa perusteella sekin on syntiä ja väärin. Tuskissaan hän lähettää hiljaisen pyynnön Jumalalle, että tämä armollisesti antaisi hänen syntinsä anteeksi. Jumalan on ymmärrettävä, että huoli tyttärestä ja rakkaus omaa lastaan kohtaan ne saavat hänet tällaisia tuntemaan ja ajattelemaan. Kaksinkertainen tuska puristaa isän rintaa, kun hän voimattomana katsoo lapsensa kalpeaa ja valjua olemusta.

Poliisi on hienotunteisesti seissyt sivummalla sen aikaa, kun vanhemmat ja Leena ovat itkeneet yhteistä suruaan ja tuskaansa. Nyt hän hitaasti lähestyy Leenan vuodetta. Hän tarttuu Leenan kapeaan, verettömään käteen ja puristaa sitä lujasti. Se on hänen tapansa osoittaa, että ymmärtää kyllä. Sanoja ei tarvita.

Hän on nähnyt tällaista tapahtuvan ennenkin, mutta koskaan siihen ei totu. Ja hyvä niin. Ei ole ihmiselle hyväksi tottua pahuuteen ja väkivaltaan. Ei ole kenellekään hyväksi tottua myöskään toisen ihmisen suruun ja murheeseen, niin etteivät ne häntä enää koskettaisi.

Poliisi on vuosikymmenten kuluessa oppinut, että tässä työssä on säilytettävä herkkyys ja kyky aistia asioita ja tunteita. Nyt hänestä tuntuu pahalta ryhtyä kyselemään nuorelta naiselta ja hänen vanhemmiltaan eilisillan tapahtumien kulkua. Mutta se on hänen tehtävänsä. Tekemällä oman työnsä huolella ja hienovaraisesti, hän parhaiten auttaa näitä uhreja jatkamaan elämäänsä eteenpäin…