Niinhän siinä kävi, että kiihkeitten tekstiviestien innoittamana kutsui susi Punahilkan pesäänsä uuden vuoden ensimmäisenä päivänä. Se sopi Punahilkalle varsin hyvin. Silmiään uuteen vuoteen hän kyllä raotteli vielä tyttärensä luona, mutta tytär oli samana päivänä lähdössä pitkälle ulkomaanmatkalle, ja Punahilkka oli joka tapauksessa silloin menossa kotiinpäin. Ei muuta kuin nopeasti vain tavarat autoon, ja auton nokka ensin kotiosoitetta kohti ja siitä sitten eteenpäin. Kotiinlähtö hiukan aikaistui, mutta tytärkään ei siitä pahakseen pannut: hän oli lähdössä matkalle tätinsä seurassa, ja yhdessä hekin nyt jäivät odottamaan matkaan pääsyä.

Uudenvuodenpäivä oli kirkas, aurinkoinen pakkaspäivä. Autokin käynnistyi mukisematta, vaikka Punahilkka hiukan pelkäsi, miten sen kanssa mahtaa käydä, kun lämmitystolppaan ei sitä ollut voinut kytkeä. Punahilkka muistaa hyvin, miten iloisin ja odottavin ajatuksin hän autollaan huristeli pitkin lumisia teitä. Liikenne oli aamutuimaan vähäistä; taisivat ihmiset olla vielä unten mailla uudenvuoden vastaanottajaisissa ja ilotulitusrakettien paukkeessa valvottuaan.

Punahilkkaa ei väsyttänyt. Hän rallatteli iloisesti ajellessaan, ja tuhannet pienet perhoset tuntuivat tehneen pesän hänen sisälleen ja heräilevän nekin siellä uuteen vuoteen ja uuteen päivään hiukan ihmeissään ja siipiään väristellen. Pitkästä aikaa herätti joku susi Punahilkassa tällaisia tuntemuksia. Sydän hakkasi ja hengitys kiihtyi, kun hän vain ajattelikin sutta ja tämän varmaa ja vahvaa olemusta. Ja entä sitten yhdessä vietetyn yön muistot? Punahilkka tunsi kuuman aallon lyövän ylitseen, kun ajatus kääntyi sinne suuntaan, ja hento punerrus nousi hänen poskilleen.

Ilo läikähteli Punahilkan rinnassa. Ei hän tästä mitään elämänikäistä susipolkua odottanut, siihen siinä tuskin olisi aineksia. Mutta tähän ikään tultuaan ja tässä elämäntilanteessaan ei Punahilkka väheksynyt yhtäkään pientä polkua, joka Susimetsässä hänen eteensä aukeni, eikä ohittanut ainuttakaan risteystä, ennen kuin oli ainakin kurkistanut, oliko polulla mitään mielenkiintoista tarjottavaa elämännälkäiselle ja uteliaalle Punahilkalle.

Tällä nimenomaisella polulla kuljeskeli nyt sellainen susi, joka sai Punahilkan sydämen läpättämään tiuhaan tahtiin, nosti punerruksen hänen poskilleen ja sai ilon ja valon syttymään nauraviin silmiin. Tämän suden kanssa oli Punahilkasta enemmän kuin mukavaa nautiskella elämästä ja sen monista ihanista lahjoista. Punahilkka piti vankkumattomana periaatteenaan sitä, että elämä oli tarkoitettu elettäväksi, ei pelättäväksi. Ja sitä piti elää juuri silloin, kun se eteen aukeni, ja oma rinta vielä elämisen merkkinä hengityksen tahtiin kohoili. Sitä piti elää myös niin, ettei joskus myöhemmin tarvitsisi katuen ajatella tai sanoa: ”Miksi en silloin…?”

Sillä katumusharjoituksista oli Punahilkka jo saanut varmasti enemmän kuin oman osansa. Nyt hän eläisi! Antaisi poutatuulen puhaltaa taivaaltaan pois kaikki synkät "ei-" ja "en uskalla"  -pilvet ja täyttäisi päivänsä kokemuksilla ja näkemyksillä, susilla ja hilkoilla, rohkeilla hypyillä tyhjän päälle. Sillä niin tyhjiä kohtia ei elämässä ollutkaan, ettei aina, pitkänkin pudotuksen jälkeen tulisi vastaan kiinteä, kova kallio. Sen oli Punahilkka todennut elämässään ennenkin ja tullut huomaamaan, että kun vain uskalsi siipensä levittää, niin kohta jo leyhähti lämmin lounatuuli siipien alle ja nosti lintusen sellaisiin sfääreihin, ettei koskaan, tämä sellaisia ollut uskonut olevan olemassakaan.

Tällaisia Punahilkka tuumiskeli siinä kotiin päin ajellessaan. Pian, aivan pian olisi hän kotona ja sitten soittaisi hän sudelle, joko kohta sopisi Punahilkan tulla…