Mikon kontrollointi ja määräily alkoi heti ensimmäisinä vuosina vaikeuttaa Soilen sosiaalista elämää, jopa hänen työtään. Mihinkään ylimääräiseen ei Soile olisi saanut osallistua, ei varsinkaan, jos se oli vaikkapa työtovereiden tapaamista vapaa-ajalla yhteisten illanistujaisten merkeissä. Alkuun yritti Soile niihin osallistua, sillä osallistuihan Mikkokin omiinsa, eikä Soilelle tullut edes mieleen kieltää häntä niihin menemästä.

Mutta muutaman kerran ja Mikon mökötyksen jälkeen katsoi hän helpommaksi jättää ne väliin, vaikka mieli olisi tehnyt mennä. Työtovereille hän ryhtyi selittämään, ettei häntä kiinnostanut osallistua. Vaikea sanoa, uskottiinko häntä, mutta se oli Soilen mielestä silloin sivuseikka, vaikka tällä järjellä ajatellen ei olisi pitänyt olla. Kyse ei ole niinkään siitä, että Soilella olisi polttava halu ollut osallistua, vaan siitä, ettei hän voinut itse päättää, osallistuuko vai ei.

Jopa tilaisuudet, jotka suoranaisesti liittyivät Soilen työhön, mutta tapahtuivat muuna kuin työaikana, olivat ei-toivottuja. Nyt Soilesta tuntuu aivan käsittämättömältä se, että hänen piti viikkokausia etukäteen miettiä, miten ilmoittaa Mikolle vaikka kokouksesta, joka pidettiin varsinaisen työajan ulkopuolella. Miten hän saattoi suostua sellaiseen? Miten hän oli niin tyhmä?

Helppo sitä on nyt kysyä ja Soilea tyhmyydestä moittia. Silloin aikanaan oli asia niin vaikea, että Soile vieläkin muistaa ne tunteet ja tuntemukset, joita hänen sisällään velloi, kun jostakin ylimääräisestä menosta piti Mikolle ilmoittaa. Hän valitsi ajankohdan yleensä huolellisesti ja tarkkaan ja silti oli hänellä aina tunne, kuin jotakin väärää olisi tekemässä.

Myöhemmin, kun Soile jo oli eronnut ja pystyi selkeämmin näkemään elettyä elämäänsä, huomasi hän siinä yhtymäkohtia lapsuuteensa. Lapsuudenkodissa oli äiti ollut se, joka oman uskonnollisuutensa suomalla oikeudella kielsi ja syyllisti jälkikasvuaan. Vasta nyt vuosien kuluttua on Soile asian ymmärtänyt, ja kauan meni ennen kuin hän pystyi asian edes itselleen, saati muille myöntämään.

Mikko ei ollut uskonnollinen, mutta Soilen aviomiehenä hän katsoi oikeudekseen vahtia Soilea ja tämän elämää. Myöhempinä vuosina tämä vahtiminen ulottui jopa vaaleissa äänestämiseen asti. Avioero ei ollut kaukana silloin, kun kävi ilmi, että Soile oli eräissä vaaleissa äänestänyt eri tavalla kuin aviomiehensä. ”Tässä taloudessa tehdään niin kuin minä sanon!” ärjyi Mikko, kun asia tuli puheeksi.

Onneksi Soile tuolloin jo oli niin itsenäinen, että hän viileästi totesi Suomessa olleen äänioikeus naisilla jo lähemmäs sata vuotta, ja vaaliviranomaisten näköjään luottavan Soilenkin arvostelukykyyn, kun olivat tälle ihan omat paperin ihan omalla nimellä lähettäneet. Ei häntä näissä asioissa alistettu aviomiehen mielipiteen alle, vaan hän sai sanoa aivan oman mielipiteensä tai olla vaikka sanomatta, jos niikseen tuli!

Mainittakoon vielä, että kyseessä eivät olleet varsinaiset vaalit, vaan kansanäänestys. Mikon edustama mielipide voitti, joten senkin vuoksi Soilesta tuntui kummalliselta, että Mikko asiasta sellaisen äläkän nosti. Mutta kysehän ei perimmältään ollutkaan siitä, mikä tai kenen mielipide voitti, vaan siitä, että Soile uskalsi olla eri mieltä Mikon kanssa. Ilmeisesti Mikko tajusi, että Soile ei enää ainakaan tässä asiassa ollut määräiltävissä, sillä koskaan enää ei äänestämisestä noussut samanlaista äläkkää. Äänestämässä käytiin, jos käytiin, eikä toisen valintoja kyselty.