Useimmat lukijat tyytyivät pelkkään lukukokemukseen, mutta olipa heitäkin, jotka halusivat oman näkökulmansa asiaan tuoda. Mikäpä siinä! Kyllä maailmaan sanoja ja mielipiteitä mahtuu. Kommentointi aloitettiin varovasti kuin kepillä jäätä kokeillen. Eihän toki haluttu suututtaa kirjoittajaa, joka hyvinkin saattaisi oman vastineensa vastakommentissa antaa.

Parasta oli pysytellä kehumisten linjalla, sillä eihän koskaan voinut tietää, millainen päällepäsmäri nimimerkin takana luurasi. Ties vaikkei sen erän perästä enää yön ei päivän rauhaa saisi, jos nukkuvan karhun kävisi talvipesästään kepillä sohien herättämässä. Ja hyvä konsti oli sekin, että aina oli samaa mieltä kirjoittajan kanssa ja kertoi vuolaasti kaikille muillekin, miten ihan samanlaisia ajatteli ja tunsi; ei vain ollut itse niitä vielä sanoiksi ehtinyt pukea. Siinähän kirjoittajaa kehuessaan kehui samalla itseään ikään kuin huomaamatta…

Oli kommentoijien joukossa toki heitäkin, jotka eivät kuvia kumarrelleet, vaan omaan juurevaan tyyliinsä antoivat tulla sen, mikä ensimmäiseksi mieleen juolahti. Heitähän oli siunattu oikeassa olemisen syntymälahjalla; mitäpä sitä suotta peittelemään.

Ja kaiken maailman hepsankeikat joutivat kyllä kuulla kunniansa, jos erehtyivät kirjoittamaan sellaisesta aiheesta tai sellaisella tyylillä, joka lukijaa ei sattunutkaan miellyttämään. Tietysti jokaisella oli oikeus kirjoittaa juuri niin kuin halusi ja juuri sitä mitä halusi, mutta kenenkään varpaille ei sopinut astua. Siinä ei kohta enää kunnian kukko laulaisi!