Naimisiin mennessäni olin toisen blogistin mainitsema tyhjätasku. Miehen rakentamaan uuteen kotiin muuttaminen oli siis helppoa. Ei tarvinnut päästä eroon omasta asunnosta, sen kun ilmoitti vain vuokranantajalle, että nyt lähtisin miehelään. Muutakaan omaisuutta ei järin paljon ollut minulle kertynyt, joten pienen muuttokuorman kera saatoin paikkakuntaa vaihtaa.

Enpä sitä silloin ajatellut, että joitakin järjestelyjä ja sopimuksia olisi tehtävä oman asemansa turvaamiseksi. Rakkaus tuntui niin vahvalta ja kaiken kestävältä, etteivät mitkään varmistelut oman edun suhteen tuntuneet tarpeellisilta. Sitä vastoin itse ehdotin ja oikeastaan vaadinkin, että olisi tehtävä avioehto, jotta miehen aiemmin hankkima omaisuus myös miehellä pysyisi, jos jotakin kuitenkin sattuisi. Tällä kuvittelin miehen vakuuttavani siitä asiasta, etten ainakaan rahan ja omaisuuden takia ollut tätä ottanut, vaan syvästi rakastaen, mikä totta olikin.

Aikanaan tulin kuitenkin huomaamaan, että miehen alkuaikojen puheet siitä, miten kaikki nyt olisi yhteistä, olivat pelkkiä puheita. Rahalliset ansioni kyllä kelpasivat yhteisen talouden pyörittämiseen kuten myös omaisuuden kartuttamiseen, mutta mihinkään paperiin ei nimeni kelvannut. Kaikki hankittiin miehen nimiin, ja jos siitä joskus jotain kysyin, sain kuulla vain epäilyjä siitä, että suunnittelin lähtemistä ja miehen omaisuudesta hyötymistä.

Niinpä lopetin lyhyeeb kyselyt ja päätin olla sairastamatta tulevaa tautia. Raha ja omaisuus eivät koskaan olleet merkinneet minulle juuri mitään, enkä nytkään aikonut antaa niitten pilata elämääni. Raha oli vain rahaa; kylläkin välttämätön hyödyke, mutta silti ainoastaan väline, eikä koskaan onnen tae. Ainoa asia, jossa olin ehdoton ja pidin oman pääni, oli se, että kumpikin pitäisi oman pankkitilinsä. Se oli viisas vaatimus, joskin avioliiton loppuaikoina sekin aiheutti jo kaikenlaista skismaa.

Kysymykseen, kestääkö rakkaus paremmin, jos kaikki on yhteistä, voisi kai vastata  monellakin tavalla.

Minun tapauksessani ainoa vastaus on se, että rakkaudella ja yhteisellä omaisuudella tai omaisuudella yleensä ei ole mitään tekemistä keskenään. Jos avioliittoa pidetään koossa vain siksi, ettei yhteistä, ehkä suurtakin omaisuutta tarvitsisi ruveta jakamaan, ei silloin ole kyse rakkaudesta, vaan jostain aivan muusta, jota kenties vaikka ahneudeksi voisi nimittää.

Olisinhan minäkin voinut jäädä kuihtumaan avioliittooni ja hyötyä miehen omaisuuden suomista eduista; niitähän ei minulta, vihityltä vaimolta sentään voitu kieltää. Mutta valitsin vapauden, vaikka tiesinkin kaiken aineellisen menettäväni. Luovuin siitä jopa iloiten, sillä en voinut ymmärtää sitä, että omaisuus voi jollekin tulla paljon tärkeämmäksi kuin kaikki muu. Mitä enemmän ikää karttui, sitä enemmän piti hankkia huolehdittavaa ja huollettavaa kiinteää omaisuutta. Juuri päinvastoinhan olisi pitänyt olla! Olisi pitänyt nauttia siitä, mitä oli saatu aikaan eikä aina vain haalia lisää! Itse olisin ollut valmis vaikka jakamaan kaiken ylimääräisen köyhille, mutta sehän nyt oli sula mahdottomuus.

Kun siis kihlattuna morsiamena saavuin uuteen kotiini, tulin tyhjin taskuin, mutta onnellisena ja rakastuneena. Kun 22 vuotta myöhemmin sieltä lähdin, tein sen lähes yhtä tyhjin taskuin kuin tullessani olin ollut. Rakkaus oli kuollut, mutta uuden mahdollisuuden toivonsäde pilkahti jostakin. Kaikista kahleista irtipääsemisen riemu täytti sydämeni, eikä sitä riemua kukaan voinut sydämestäni pois ottaa saati korvata rahalla ja omaisuudella!