Jokunen viikko sitten valtakunnan ykköslehti julkaisi sunnuntainumerossaan mielenkiintoisen ja koskettavan henkilöhaastattelun. Haastateltavana oli kaksi vuotta sitten tapahtuneen ns. Bulevardin perhesurman omaisia, surmattujen äiti ja isoäiti sekä näiden veli ja eno, joka oli myös vanhemman tytön sylikummi. Kyseisessä surmassahan kuoli koko perhe, äiti ja kaksi pientä tyttöä perheen isän surmaamina sekä isä itse tekemällä itsemurhan.

Haastattelussa kysyttiin, miten niin suuresta surusta voi selvitä? Se valotti lukijalle surmien taustoja, mutta oli samalla lämmin kädenojennus sureville omaisille. Haastattelussa kerrottiin myös surmien jälkeisestä ajasta. Miten ihmiset reagoivat, miten viranomaiset toimivat, miten perheenjäsenet kykenivät käsittelemään kukin omaa suruaan ja ennen kaikkea, millaista apua ja tukea omaiset saivat.

Mielenkiintoni kohdistui jutussa muutamaan asiaan. En välittänyt lukea yksityiskohtia tapahtuneesta, eikä niitä haastattelussa monia ollutkaan. Olihan surma kohta tapahtuneen jälkeen varmasti käsitelty mediassa perinpohjaisesti kaikkine karmaisevine yksityiskohtineen, motiiveineen, taustoineen ja oletuksineen. Sitä oli revitelty julkisuudessa kuin parhainta herkkupalaa niin kauan kuin sillä oli vähäisintäkin uutisarvoa välittämättä lainkaan siitä, että kyse oli monen ihmisen henkilökohtaisesta tragediasta, ei mistään kepeästä viihdesarjasta.

Sen sijaan se, miten yksin surevat jäivät, kiinnitti huomioni. Surmatun äidin vanhemmat olivat jo molemmat eläkkeellä ja viettivät eläkepäiviään lounaishämäläisessä kaupungissa. Isä, kirkkoherra, oli jäänyt eläkkeelle vain kolme viikkoa ennen murhenäytelmää. Välit tyttären perheeseen olivat kunnossa, mutta molemmat perheet elivät omaa elämäänsä kumpikin tahoillaan.

Veli asui Helsingissä ja hänellä oli läheiset välit ainoaan sisareensa. Kun hän kuuli surmasta, hän kertoi saaneensa kuin kovan iskun vatsaansa. Hän kivettyi sisäisesti eikä pystynyt edes itkemään, saati tapaamaan muita ihmisiä. Asian todeksi uskominen tuntui mahdottomalta. Vasta kun hän osui surmatalon sisäpihalle samaan aikaan television uutisauton kanssa, alkoi totuus hitaasti iskostua hänen mieleensä. Tuntui pahalta, että hänelle niin henkilökohtaista asiaa leviteltiin mediassa tunteettomasti ja sensaatiohakuisesti.

Kun vanhemmat ja veli muutaman päivän kuluttua tapasivat toisensa, olisi luullut, että he nyt yhdessä pääsisivät käsittelemään kaikille kipeääkin kipeämpää asiaa. Perheen isä pappina varmasti osaisi johdattaa puheen niin, että surutyö pääsisi alkuun kaikkien osalta. Mutta toisin kävi. Suru lukitsi kaikkien mielet, eikä kukaan osannut sanoa yhtään mitään silloin eikä myöhemminkään. Jokaisen menetys oli niin suuri, että sen jakaminen edes lähimpien omaisten kesken tuntui täysin mahdottomalta. Hautajaisista ja muista käytännön asioista puhuminen oli helpompaa ja siihen turvauduttiin, kun ei muuta osattu.