Oli päätettävä myös siitä, millaiset hautajaiset järjestäisimme. Ensin ajattelimme, että lapsi haudattaisiin vain meidän kotiväen ollessa paikalla. Sitten mieheni ryhtyi miettimään, että ehkä kuitenkin olisi hyvä, jos mukana olisi muitakin. Kukaan meidän lisäksemme ei ollut vauvaa ehtinyt nähdä, eikä heillä ollut häneen vielä minkäänlaisia siteitä. Siitä huolimatta voisi olla hyvä meidän itsemme kannalta, että kutsuisimme lähimmät ihmisemme hautajaisiin. Heistä olisi meille tukea ja turvaa raskaalla hetkellä.

Minulla ei ollut mitään tätä ajatusta vastaan, ja niin sitten päädyimme kutsumaan pienen joukon ihmisiä saattamaan lasta hänen viimeisellä matkallaan. Jälkeenpäin osoittautui, että se oli ollut aivan oikea ratkaisu. Ilmoitimme saattovieraille, että toivoimme heidän pukeutuvan vaaleisiin kesävaatteisiin perinteisten mustien ja tummien asujen sijaan. Oltiinhan saattamassa pientä lasta, jonka elämän taivaalle ei vielä ollut ehtinyt kerääntyä synkkiä, mustia pilviä. Useimmat vieraat tätä toivettamme sitten noudattivatkin.

Vaaleisiin väreihin pukeutuminen oli merkk myös siitä, että elämä sittenkin voittaisi. Minulla oli koko ajan tunne, että suru, jonka syövereihin meidät ykskaks oli imaistu, ei koskaan tulisi painamaan ainakaan minua lopullisesti murheen mustaan yöhön. Aikanaan se muuttuisi voimaksi, jonka avulla jatkaisin elämääni ikään kuin uudelta tasolta. 

Mutta vielä oli monta asiaa tehtävänä ennen hautajaisia. Lastenlääkäri, joka oli hoitanut lasta hänen eläessään, oli viisaasti antanut miehelleni erityistehtäväksi soittaa sairaalaan ja tiedustella, milloin ruumiinavaus olisi tehty ja lapsen ruumiin saisi tulla pukemaan arkkuun ja hakea kotiin.

Ehkä hän kokeneena ammatti-ihmisenä näki, että ilman hänen määräystään minä ottaisin senkin asian hoitaakseni. Ehkä hän myös siten halusi sitoa isän surun minuun suruuni. Mies otti tehtävän mukisematta vastaan ja soitti sairaalaan viikon alkupäivinä. Meille sanottiin, että lapsen saisi tulla hakemaan saman viikon torstaina. Ruumiinavaus oli tehty ja ruumiin sai nyt haudata

Alkukesä tuona vuonna oli hyvin kaunis ja aurinkoinen, suorastaan helteinen. Säät olivat mitä parhaimmat pyykin pesua ja kuivatusta varten. En pystynyt vielä tekemään raskaita töitä, mutta muistan, että mieheni pesi pyykkiä jatkuvasti, ja minä silitin pestyjä vaatteita silittämästä päästyäni. En ymmärrä, mistä pestävää kertyi niin paljon, mutta huomasin, että tuollainen yksinkertainen työ kuin silitys oli hyvää terapiaa minulle itselleni. Leikkauksen jälkeen pystyin jo seisomaan silityslaudan ääressä, ja ainahan saatoin mennä välillä lepäämään, jos väsyin liikaa.

Siinä silittäessäni ajatukseni askartelivat kaiken aikaa menetyksessämme. Välillä itkin niin, että silittäminen oli keskeytettävä. Välillä taas ihmeellinen toiveikkuus valtasi mieleni. Aloin kai alitajuisesti etsiä ja hakea merkityksiä tapahtuneelle, sillä minusta tuntui, etten ikinä selviäisi, ellen löytäisi jotain selitystä ja tarkoitusta asialle.

Ajatukseni ja mietteeni punoutuivat yhteen muodostaen vähitellen kuin yhä tiheämmäksi muodostuvan verkon, joka alkoi kannatella minua elämässä eteenpäin. Joskus putosin alas, kun verkon silmä petti, mutta kohta jo taas hapuilin takaisin verkon ehjälle, kiinteälle osalle ja aloin tietoisesti ajatuksin, sanoin ja toimin paikata risaa kohtaa. Vaikka tiesin monen vaikean asian olevan vielä edessäpäin, olin joka päivä hivenen vahvempi ottamaan niitä vastaan ja selviytymään niistä.