Talvi sujui rauhallisesti. Kertaakaan ei Olavi ollut hyökännyt kimppuuni. Vaikutti siltä, että se vihdoin oli tottunut uusiin olosuhteisiin. Eläinlääkäri oli sanonut sitäkin, että kipu suussa oli saattanut olla yksi syy Olavin aggressiivisuuteen. Nyt kun suu oli kunnossa, ruoka maittoi ja lenkkeillä sai sopivasti, oli Olavin elämä mallillaan.

Kuten jo kerroin, makoilimme päivät pitkät lenkkien välissä Kaisan sängyllä, sillä vanhemmiten olin minäkin saanut luvan nousta sänkyyn. Kaisalla ei ollut enää parvisänkyä, joten sängylle nouseminen oli helppoa. Joskus nukuimme aivan rinnatusten, eikä asioista tietämätön olisi voinut arvata mistään, että meillä koskaan oli minkäänlaista kahnausta ollutkaan.

Öisin minä nukuin Kaisan vieressä lähellä hänen tyynyään, ja Olavinkin sai Kaisa houkuteltua yöksi sängylleen. Se ei kuitenkaan koskaan tullut aivan pääpuoleen ja yleensä se nukkui samassa paikassa ja asennossa liikkumatta koko yön, kun minä taas saatoin vaihdella paikkaa ja venyä ja vanua monenlaisissa asennoissa.

Olavi oli minua vain kaksi vuotta vanhempi ja tullut laumaan kuusi vuotta minun jälkeeni. Silti ei ollut epäilystäkään, kumpi meistä oli arvoasteikossa ylempänä. En koskaan pyrkinyt muuttamaan tilannetta, sillä minulle riitti, että laumani rakasti minua, ja Olavikin antoi minun olla rauhassa. Jos olisin pyrkinyt ylemmäs, olisin luultavasti ollut entinen koira jo kahdeksan vuotta sitten.

Vaikka en ollut enää mikään pentu, olin silti edelleen innokas leikkimään. Erityisesti rakastin punottujen narujen kanssa peuhaamista. Niitä oli mukava ravistella suussaan ja heitellä ilmaan. Myös kumiset, vinkuvat eläimet olivat suosikkejani. Ainakin pari kumista kalkkunaa, Kaisan ja Rotan minulle antamista lukuisista pehmoleluista puhumattakaan olin jo repinyt tuhannen päreiksi niitä riepotellessani. Lisäksi minulla oli vanhoja kenkiä, riepuja ja monenlaisia koiralle sopivia leikkikaluja, joilla leikin usein.

Kun Rotta siivosi, oli hänellä ensimmäiseksi tapana kerätä kaikki leluni lattioilta lelulaatikkoon, joka oli kodinhoitohuoneessa. Annoin niiden olla siellä siivouksen ajan, sillä ymmärsin kyllä, että lattioilla lojuessaan ne olivat tiellä. Mutta kun oli siivottu, lattiat pesty ja tuuletetut matot levitetty lattioille, hipsin lelulaatikolleni ja kannoin kaikki lelut yksitellen taas niiden omille paikoilleen eli olohuoneen, eteisen ja keittiön lattialle, jossa ne olivat kaiken aikaa silmieni alla, vaikka en niillä kaiken aikaa leikkinytkään. Yleensä Rotta sai kerätä lelujani laatikkoon useita kertoja päivässä, ja aivan yhtä useasti minä nostelin ne kaikki taas näkösälle. Se oli mielestäni hyvä järjestely, ja Rotankin oli se pakko hyväksyä, kun ei muutakaan voinut.

Mutta Olavi. Se oli kokonaan toisenlainen koira. Silläkin oli omia leluja, jotka sen entinen omistaja oli laittanut sille mukaan, muun muassa pieni, mukavasti suuhun sopiva punottu narupötkö. En kuitenkaan nähnyt sen leikkivän leluillaan kuin yhden ainoan kerran. Silloin juuri tuo kyseinen pötkö sai hetken kyytiä Olavin hampaissa. Ei Olavi kuitenkaan vahtinut omistavasti lelujaan, vaan antoi minun leikkiä niillä. Leluista meillä ei siis koskaan tullut riitaa.

Olen joskus tuuminut, johtuuko rauhaa rakastava luonteeni siitä, että olen pennusta asti saanut purkaa kaikki kiukkuni ja aggressioni leluihin ja leikkimiseen? Minulla ei ole ollut tarvetta hyökätä muiden lajitovereitteni, saati ihmisten kimppuun. Ja johtuiko Olavin jollakin tapaa häiriintynyt luonne taas siitä, että se ei osannut leikkiä? Kaikki oli sille aina vakavaakin vakavampaa, ja aina se tunsi olevansa uhattu.