Nyt taisi Susi vallan kiehua mustasukkaisissa liemissään, sillä taas piti hänen Punahilkalle soittaa. Punahilkka oli jo päässyt ravintolaan asti, eikä toden totta olisi välittänyt puhua nyt ollenkaan Suden kanssa. Paremmin Suden puheen luullakseen, mikä näin jälkikäteen ajatellen oli kyllä täysin turhaa, meni Punahilkka hilkkojenhuoneeseen puhumaan.
 
Siellä kävi kuitenkin muitakin hilkkoja, ja ovea avattiin tämän tästä. Tietysti salista kantautuva musiikki kuului puhua paasaavan Sudenkin korviin. Jo tivasi Susi vaativaan sävyyn, missä Punahilkka oikein oli ja mitä ääniä taustalta kuului. Punahilkka tokaisi olevansa tanssiravintolassa, missä hänellä oli oikeus olla tarvitsematta siitä Sudelle tiliä tehdä.
 
Siihen asiaan ei Susi enempää puuttunut, mutta alkoi puhua vallan ihmeellisiä asioita. Suden työ oli kuulemma hyvin salaista, siitä ei sopinut ulkopuolisille laverrella. Kohta käsiteltiin jo talvisotaa, sitten Suden suvun miehisiä miehiä, jotka eivät olleetkaan mitään märkäkorvia lapatossuja, vaan suuren järven kasvatteja. Mitään he eivät olleet helpolla elämässään saaneet, ja siksi oli Susikin sellainen kuin oli: puheistaan päätellen tosi mies.
 
Punahilkasta alkoi kuulostaa siltä, että Susi oli nauttinut lasillisen, jos toisenkin, sillä niin outoja juttuja alkoi linjan toisesta päästä kuulua. Punahilkka oli kuitenkin tullut tanssimaan eikä kuuntelemaan Suden itsekehuja ja muitten haukkumisia. Niinpä hän suorin sanoin ilmoitti, että hänelle riitti nyt tämä tarinointi. Jos Sudella vielä asiaa olisi, palatkoon siihen paremmalla ajalla. Näin suoran ja selkeän puheen Susi sentään ymmärsi, puhelu lopetettiin, eikä Susi Punahilkkaa enää sinä iltana häirinnyt.