Kun osastolta lähdettiin, valtasi Soilen mielen kummallinen ajatus. Olisi luullut, että juuri kuollut lapsi ja hänen kuolemastaan aiheutunut suru ja lohduttomuus täyttäisivät Soilen mielen niin totaalisesti, ettei sinne kerta kaikkiaan muuta mahtuisi. Mutta ei. Soile julisti, että nyt hän halusi mennä sairaalan kanttiiniin juomaan oikein kunnon kahvit hyvien leivonnaisten kera.

Niin tehtiin, ja myöhemmin lukiessaan eri ihmisten menetyksistä ja surun käsittelystä kertovia kirjoja, ymmärsi Soile tämänkin suorastaan absurdin asian kuuluvan osana suruun ja suureen menetykseen. Hän muistaa lukeneensa eräästä äidistä, joka heti syöpään kuolleen lapsensa kuoleman jälkeen halusi lähteä vaateostoksille. Ja lähti myös.

Sivullisesta tällainen toiminta saattaa tuntua oudolta, jopa rienaavalta, mutta kuka voi sanoa, miten ihmisen pitäisi surra, että se oikeaoppisesti tapahtuisi. Ehkä kokonaan toisenlainen tekeminen ja ajatteleminen ovat tarpeen, jotta ihminen edes pystyy käsittämään, mitä oikein on tapahtunut.

Kun lapsi nyt oli kuollut, saattoivat Soile ja Mikko ryhtyä miettimään kotiin lähtöä. Vielä yksi yön tietämä viivyttiin sairaalassa ja seuraavana päivänä lähdettiin. Soile oli juuri ennen lapsen syntymää saanut lääkäriltä luvan käyttää taksia tutkimuksiin tullessaan. Kertaakaan hän ei tuota lupaa ollut ehtinyt käyttää. Mutta nyt sille oli käyttöä. Lääkäri kirjoitti todistuksen, jonka perusteella Soile ja Mikko saivat mennä kotiin taksilla. Myös Mikon ja tyttären taksimatka sairaalaan päin korvattiin. Tässä kohdassa tuntui hyvältä, ettei tarvinnut alkaa taistella oikeuksiensa puolesta. Ei Soile kyllä olisi jaksanutkaan, ja Mikko tuskin olisi siihen ryhtynyt. Raha tuntui toisarvoiselta asialta, kun pieni tytär makasi kylmänä ruumishuoneella.

Soile ja Mikko olivat ajatelleet, että he saisivat ottaa lapsen ruumiin mukaan kotiin. Mutta se ei ollutkaan mahdollista. Lääkäri sanoi, että lapselle tehtäisiin ruumiinavaus, koska hänellä oli niin paljon synnynnäisiä kehityshäiriöitä. Niitä tutkimalla voisi lääketiede jonakin päivänä keksiä taas uusia hoitokeinoja niihinkin asioihin.

Mikko kieltäytyi ruumiinavauksesta ehdottomasti. Hän ei halunnut, että lapsen ruumis revittäisiin auki ja hänen elimiään kenties käytettäisiin jollekin tarvitsevalle. Soile ei ajatellut niin. Hänestä oli vain hyvä, jos vauvan pieni ruumis voisi vielä kuoleman jälkeen olla hyödyksi lääketieteelle tai jopa toiselle ihmiselle. Silloin ei lapsen kuolema tuntuisi niin turhalta, vaan silläkin voisi ajatella olevan jotakin merkitystä.

Kun lääkärikin vielä selvitti asiaa Mikolle ja sanoi, ettei elimiä käytettäsi mihinkään, suostui tämä siihen lopulta. Mutta lapsi oli siis jätettävä sairaalaan. Ruumiinavaus tehtäisiin aikanaan ja Soilelle ja Mikolle ilmoitettaisiin, milloin lapsen ruumiin saisi tulla laittamaan arkkuun ja hakemaan kotiin.