Kotiin päästyään asettui Punahilkka läppärinsä ääreen ja siinä yksinäisinä tunteina hän vuodatti koko ikävänsä ja surunsa sen näppäimien kautta ulos itsestään. Ei se kerralla tullut, mutta ei niin ollut tarkoituskaan. Pieninä osasina koko lyhyt, muutaman viikon mittainen, mutta silti niin kokonainen ja täysi elämä Suden kanssa ja rinnalla sai kirjallisen muodon.

Siinä samalla Punahilkan omat ajatukset ja tunteet selkenivät ja hiljainen, tyyni rauha ja ilo siitä, että hän juuri tämän Suden oli Susimetsän polulla kohdannut, valtasi hiljalleen sijaa mustalta murheelta, joka ruman peikon tavoin vaani aivan Punahilkan olkapään takana valmiina iskemään pitkät kyntensä hänen vereksellä olevaan sydänlihaansa heti, kun siihen pienikin mahdollisuus tulisi. Usein se siinä syksyn pitkinä, pimeinä, harmaina ja sateisina iltoina ja yksinäisinä viikonloppuna onnistuikin.

Mutta hiljalleen alkoivat elämä ja ilo taas pulputa Punahilkan sisällä. Yhä useammin hän pieni hymy suupielessään muisteli menneitä viikkoja ja tapahtumia. Joskus täytyi jopa ääneen itsekseen nauraa, kun muisti jonkun huvittavan susipolun tapahtuman. Monethan niistä olivat olleet onnettomuuksia, joista kuitenkin onneksi oli selvitty lähes pelkällä säikähdyksellä. Mutta sen oli Punahilkka elämässään oppinut, että ilon ja naurun ei elämästä tarvinnut loppua, vaikkei elämä aina niin silkkihansikkain kohdellutkaan.

Ja olihan lyhyt polunpätkä tämän Suden kanssa tuonut Punahilkan elämään paljon sellaista, mitä hän ei koskaan ennen ollut kokenut eikä luultavasti tulisi koskaan enää kokemaankaan. Niistä täytyi nyt ammentaa se ilo ja valo, toivo ja luottamus, joilla taas huomiseen päivään selviäisi.

Sillä selviävänsä Punahilkka kyllä tiesi, siitä ei ollut epäilystäkään! Aikaa saattaisi kulua hyväkin tovi, monta kyyneltä voisi vierähtää Punahilkan poskelle, lukuisia viestejä tulisi kenties vaihdettua, useita puheluita puhuttua, muutama kahvihetki vietettyä ja jokunen susitapaaminenkin siihen aikaan tulisi mahtumaan.

Mutta jonakin päivänä Punahilkka taas huomaisi, että aurinko paistaa, Susimetsässä liikuskelee mielenkiintoisia susia, elämä on ihanaa ja lautaselle olisi ilmaantunut uusi, muhkea annos herkullista jäätelöä. Jonakin päivänä Punahilkka kaivaisi nurkkaan heittämänsä punahilkkakorin esiin, päivittäisi sen sisällön, punaisi huulensa, tarkistaisi hameenhelman pituuden, oikoisi verkkosukkiensa kuviot ja pujottaisi pienet jalkansa uudenuutukaisiin punaisiin tai mustiin korkokenkiin.

Pitkän, pimeän talven jälkeen lähtisi Punahilkka uteliain mielin Susimetsän poluille, ja kaikki siellä liikuskelevat saisivat taas kuulla iloista naurua, joku näkisi valloittavan hymyn ja sikkaraan menevät siniharmaat silmät. Jollekulle vinkkaisi Punahilkka silmääkin, suikkaisi suuta ja muka kuin vahingossa pudottaisi koristaan paperilappusen.
Puhelinnumeron lisäksi paperissa lukisi: "Valoa kohti ja elämää syleillen!"