On nuasta muksuusta, joita mulleki on siunaantunu pari kipalesta, toisinaan jotaan hyäty ja apuaki. Ku oikeen ankarasti koko korian sunnuntaipäivän mietin, mistä mä ny tähän hätähän rahaa taion, jotta päästään Punahilikan kans reissuhun, keksin sitte kysyä tyttäreltäni, olisko sillä lainata vähä rahoja persaukiselle isäpaapalleen.

Kovasti olin miälissäni, ku tytär suostuu, vaikka varootteli kyllä monehen kertahan, jotta pitkäposkisiin jos rahat uppuaa, niin se on sitte viimenen kerta, ku rahoja lainaa. No, enhän mä tietenkään tällä kertaa rahoja hevospeleehin aikonu tuhulata, vaikka joskus kyllä sitäki huvitusta tuloo harrastettua pikkuusen enemmän ku sielu siätääs. Oikeaassa tyttö siinä oli, jotta sinne ne rahat oli tälläki kertaa huvennu melekeen viimeestä ripposta myären. Sitä vaste mun tili tyhyjää näytti.

Mutta tällä kertaa rahat kuluusivat visusti Punahilikan kans reissaamiseen, vaikka ei sen kanssa ny niin palijo sitä rahaa kulunu. Se oli pieniruokaanen ja viinaa se ei ottanu ollenkaan. Mutta maksoohan pensa ja kai sitä jotaki tuliaastaki pitääs vierastaloohon viärä.

Asiootten saamasta mukavasta käänteestä ilahtuneena tekstasin heti Punahilikalle, että ny lähärettihin. Voisko se rimpauttaa mulle pikapuolihin? Ku puhelu sitte melekeen saman tiän tuliki, olis mun jo siitä pitäny arvata, että asiat ei taira mennäkään ihan niin, ku mä olin suunitellu. Kerroon sitte kuitenki, että olin jo matkalla ja hakisin sen ehtoolla kans hotelliin. Oltaas siellä yätä yhyres ja jatkettaas het aamusta aikaasin matkaa, kun ensin olis saatu vähä murua rinnan alle.

Tuskin olin kereenny lopettaa, kun Punahilikka alako selittää, ettei varmasti lähtis pyhäiltana enää mihinkään eikä koko reissuhun ennen ku aikaasintaan maanantaina iltapäivällä. Oli kuulemma jo ehtiny sopia muita menoja, ku mä hätääsyyksissäni olin menny ilimoottamahan, jotten pääsis lähtemään ennen maanantakia.

Siitä se ei suostunu sanomahan halaastua sanaa, että mitä ne muut menot olivat, vaikka mä kuinka yritin tingata. Pakko mun sitte oli tinkaamiseni lopettaa, ku sen äänensävy alako jo muuttua sellaaseksi, jotta kohta tuloo luuria korvahan ja lujaa. Sitte se ryökäles vielä kehtas mennä eherottaa, että mä lähtisinki yksin reissun päälle. Se ny taas ei tulis kuulohonkaan, sillä mä olin jo kyläpaikkaanki ilimottanu, että tuun seuralaasen kansa. Johan mulle ny olis nauranu naurismaan airakki, jos mä olisinki joutunu yksin menemähän. Punahilikka tais sen arvatakki ja siks niin rohkiasti eherotteli muita vaihtoehtoja.

Pakko mun oli sitte antaa sille periksi, vaikka kyllä mua kismitti niin maan p……..ti. Vielä ku olin päässy illalla myähään hotellille, niin lähetin sille tekstarin, että jos kumminki. Tiäsinhän mä jo sitä lähettäessäni, jottei kumminkaan, ja niin lisäsin viestin perähän, jotta huamenis sitte… Tais siältä sentään jotain ”hyvää yätä” vastaukseks tulla.

Kyllä mulla monenmooset aatokset päässä pyäri, kun yksinäni kääntyylin siinä hotellihuaneen sängyssä. Välillä aattelin haistattaa pitkät koko naikkoselle, välillä taas tuntu, ettei nuan mielenkiintoosta ja erilaasta naisihimistä kun Punahilikka saanu päästää nuan vaan livahtamaan kynsistään.

Aamuyästä sitte vihiron viimeen vajosin jonkinlaaseen horteeseen. Taisin nähärä unta Punahilikasta, joka mennä vilisti pitkin mettiä kintereillään maharottoman iso susilauma punaset, pitkät kielet suusta roikkuen. Ei se tuntunu yhtään hämärässä mettässä eres pelekäävän, vaan nauroo ja vilikutteli silimää millon minkäkilaaselle takkuturkille.

Olin siällä minäki, mutta meleko jäläkijunassa. Aamulla ku heräsin ja uneni muistin, niin tuli mielehen, että mahtooko tästä tulla hukkareissu. Mutta enhän mä ny enää täs vaihees voinu perääntyä, en sitte millään!