Kolmannesta tapaamastani miehestä en muista kuin nimen ja asuinpaikan. Kovin suurta vaikutusta hän ei siis minuun tehnyt, kun ei sen kummempaa muistijälkeä mieleeni jättänyt. Hän asui lähellä, mutta se seikka ei pelkästään riitä siihen, että tuntisi viihtyvänsä toisen seurassa.

Kesä kääntyi syksyksi, lomani loppui ja sen myötä hiljeni tahtini ajella ympäri maata uusia tuttavuuksia tapailemassa. En silti ollut kovinkaan tyytyväinen vallitsevaan olotilaan, vaan kaipasin jotakin muutosta. Olin levoton ja välillä tympääntynyt. Päivät kuluivat töissä, illat kotosalla yksin, sillä en tavannut seurustelukumppaniani juuri ollenkaan viikolla, ainoastaan viikonloppuisin.

Olin ottanut onkeeni kevättalvella tapaamani miehen vihjeestä alkaa kirjoitella tarinoita nettiin kaikkien luettavaksi ja myös kommentoitavaksi. Se oli tapahtunut jo keväällä, ja kirjoitukseni olivat saaneet todella hyvän vastaanoton, vaikka kommentoijien joukkoon mahtui tietysti myös heitä, jotka haukkuivat niin minut kuin kirjoituksenikin maan rakoon. En siitä kuitenkaan välittänyt, vaan kirjoitin yhä uusia tarinoita samanlaiseen jatkokertomustyyliin, jota harrastin myös deittisivuston blogissani.

Tätä kautta olin tutustunut erääseen nuorehkoon mieheen, jonka kanssa sitten kirjoittelin pitkän aikaa. Välillä sain tarpeekseni koko touhusta ja lopetin kirjoittelumme. Välillä taas mies teki sen. Jokin meitä kuitenkin veti yhteen, ja aina aloitimme yhteydenpidon ja kirjoittelun uudestaan. Emme edes suunnitelleet tapaamista, sillä se ei käytännössä olisi ollut mahdollista.

Olimme toisillemme vain virtuaaliystäviä ja sellaisina myös pysyimme siihen asti, että minä sitten viimein tein selväksi, että loppu on tässä. Se tapahtui muuten vasta viime syksynä, joten pitkään jatkui tämä ”suhde”, vaikka siinä välillä olikin jopa useiden kuukausien taukoja.

Miksi sitten lopullisesti lopetin yhteydenpidon? Syynä oli se, että aivan alussa mies ilmoittaessaan nyt lopettavansa kirjoittelun kanssani poisti saman tien sähköpostiosoitteensa, niin etten voinut saada häneen minkäänlaista yhteyttä. Se oli minusta loukkaavaa, varsinkin kun olimme alusta asti puhuneet, että toimimme reilun pelin hengessä.

Ymmärsin ja hyväksyin miehen ratkaisun, mutta sitä en voinut käsittää, ettei hän sen vertaa luottanut minuun, että olisi jättänyt osoitteensa voimaan. Kun jäähyväisviestini palasi bumerangina takaisin, tunsin itseni petetyksi ja loukatuksi, vaikkei siihen oikeastaan olisi pitänyt olla mitään syytä.

Mutta minä koin, että minun sisintäni oli loukattu verisesti. Minun sinisilmäisyyttäni oli käytetty hyväksi. Kun tuosta toivuin, käsitin, että olin ottanut ensimmäisiä askelia sisäisen minäni karaisun ja kasvun tiellä. Tälle tielle minun piti lähteä, muuten jokainen virtuaalituttavuus vuorollaan polkisi minut maahan käyttäytyessään epäkohteliaasti ja vailla käytöstapoja. Onneksi sen ymmärsin, vaikka vieläkään en voi käsittää, miten aikuiset ihmiset voivat käyttäytyä noin huonosti.

Kun mies syksyllä otti minuun uudestaan yhteyttä, ripitin hänet tunnetulla tyylilläni. Mies oli katuvainen ja nöyrä ja lupasi ottaa opikseen. Minä hellyin, ja niin alkoi viestittelymme uudestaan. Monta kertaa se sitten loppui ja alkoi taas. Kunnes viime syksynä koin, ettei viestittelyllämme ollut minulle enää mitään annettavaa. Se alkoi toimia liiaksi miehen ehdoilla. Kirjoitin ihanalle Aleksille, sillä ihana hän oli, ei siitä mihinkään pääse, kirjeen, jonka saatte nyt lukea.

”Hei, Aleksi!

Tällä kertaa tämän teen minä. Siis minkä tämän?
Sen, että lopetan tämän kituvan, lähes yksipuolisen ja hiljalleen kokoon kuivuvan yhteydenpitomme tähän.

Ja miksi sen sitten teen?
Yksi syy, ei välttämättä meitä kumpaakaan mairitteleva, on eittämättä se, että haluan ehtiä ennen sinua. Muitakin syitä on.

Jo viime viikolla olin aikeissa ilmoittaa tämän asian sinulle, mutta sitten se vielä siirtyi, kun taas muistit, että minäkin olen olemassa. Silloin syyttelit kiireitäsi, vaikka me molemmat tiedämme, että kiire ei koskaan ole mikään perustelu sille, että jotakin asiaa ei tee. Ihminen tekee sen mitä oikeasti haluaa ja mikä tuo hänelle tyydytystä, vaikka miten kiire olisi. Mutta vapautan nyt siis sinut vastaamisen velvollisuudesta, sillä sellaiselta alkoivat viestisi minustakin tuntua.

Aikuisella iällä olen aina pyrkinyt välttämään teatraalisuutta, syyllistämistä ja turhaa tragediaa tällaisissa lopetuksissa. Silti minusta tuntuu, etten siihen koskaan kykene, vaikka pyrkimykseni on vilpitön. Luulen, että suorasukaisuuteni ja se, että kerron kiertelemättä, miltä minusta tuntuu, saa monet kärvistelemään viestejäni lukiessaan. Ehkä sinullekin käy nyt niin.

En enää halua olla virtuaalirakastajattaresi, johon otat yhteyttä silloin kun sinulle sopii. Ennen kaikkea minua ärsyttää juuri se, että sinä määrittelet, milloin olemme yhteydessä toisiimme. Kun tulet tunnontuskiin ja omantunnonpistoksiin muistaessasi, että olet naitu mies, saan minä mennä muun moskan mukana pois elämästäsi. Yksinkertaista toki sinulle, mutta ei aina sille, jota näin kohdellaan. Minullakin on tunteet, vaikka usein ne peitänkin kevyen huulenheiton alle.

Koska kuitenkin olen aikuinen, ajatteleva ihminen, joka vastaa itsestään ja omista tekemisistään, en aio jäädä tällaiseen loukkuun. Teen itse omat päätökseni. En syytä sinua siitä, että sinä olisit minut jotenkin pakottanut tähän. Valinta on ollut omani yhtä lailla kuin nyt tämä valinta lopettaa.
Myös yhteydenpitomme oli mukavaa niin kauan kuin sitä kesti ilman suuria taukoja. Kun vastaamisvälit sinun puoleltasi venyivät, alkoi se tuntua ikävältä minusta.

Mutta nyt en siis enää häiritse sinua mitenkään. Toivon elämääsi kaikkea hyvää. Yritä löytää jonkinlainen tasapaino elämääsi. Olen ymmärtänyt, että sinulla on olemassa siihen todella hyvät mahdollisuudet.”