Mauno ja Maunu on päivänsankaria tänään sateisena elokuun tiistaina.

Mauno on suomalainen miehen etunimi. Maunon nimipäivä 19. elokuuta. Nimi on suomalainen muoto latinalaisesta nimestä Magnus, joka merkitsee suurta ja on ollut käytössä muun muassa Kaarle Suuren (lat. Carolus Magnus) lisänimenä. Nimen muunnelmia ovat mm. Maunu, lempinimi "Manu". Vuoden 2009 loppuun mennessä Väestörekisterikeskuksen mukaan 11 501 miestä on saanut etunimekseen Mauno.

Maunu on suomalainen miehen etunimi. Maunun nimipäivä 19. elokuuta. Nimi on suomalainen muoto latinalaisesta nimestä Magnus, joka merkitsee suurta ja on ollut käytössä muun muassa Kaarle Suuren (lat. Carolus Magnus) lisänimenä. Nimestä on käytössä myös muunnos Mauno. Nimeä Maunu käytetään suomen kielessä myös Ruotsin ja Norjan keskiaikaisista kuninkaista, joiden alkuperäinen nimi on Magnus. Vuoden 2009 loppuun mennessä Väestörekisterikeskuksen mukaan 1 464 henkilöä on saanut etunimekseen Maunu.

Jos mää olisin vielä naimisissa, niin varmaan nimipäiväkaakkua tai jotaki muuta tarijottavaa tänään vääntäsin. Onneks ei tartte. En oo ikään aikasemmin tienny, että nimen alakuperä tarkottaa ”suurta”. Arvelisin sen tarkottavan henkistä suuruutta, ei niinkään vyysistä kokoa. Ku entistä ukkoani aattelen, niin ei siinä ainakaan sitä henkistä suuruutta ollu. Omaa pienuuttaan ja heikkoa itsetuntoaan sen piti pönkittää muita alistamalla. Enimmäkseen niitä, jotka oli vyysisesti sitä heikompia ja muutenki siinä lähellä, että oli heleppo hallita.

Jos mää johonki ratkasuun elämässäni oon erikoisen tyytyväinen, niin se on se, että ymmärsin erota. Siitä ei oo mun elämääni koitunu ku pelekkää hyvää. Aivan ku mulla ois alakanu uus elämä. Eropäätös oli vaikein tehä, ku aina olin aatellu, etten ikään eroa. Itehän olin ristini ottanu kantaakseni. Ja lapsellisesti aattelin, että ku vaan rakastan, niin kyllä se toinenki ymmärtää rakastaa ja alakaa kohella mua niin ku ihimisiä kohellaan.

Ja katin kontit, sanon minä. Semmoseen harhakuvaan ei kenenkään pitäs uskoa. Emmää sitä suosittele, että heti ensimmäisten erimielisyyksien jäläkeen erotaan. Mutta jos vuosikausien yrittämisen jäläkeenkään ei mikään muutu ku entistä huonompaan suuntaan, niin sillon viimestään on aika kahtoa totuutta silimiin. Eihän tätä elämää ja sen mahollisesti sisältämää avioliittoa oo tarkotettu elinkautiseks kärsimykseks!

Eikä yrittämisessäkään auta, että toinen vaan yrittää. Kyllä se on molempien hommaa. Vieläki mulle tuloo joskus mieleen, että liianki kauan sinnittelin ja yritin ja hakkasin päätäni seinään. Annon periks, ku aattelin, että pääsen helepommalla. Mitä vielä! Piiri mun ympärilläni kävi aina vaan pienemmäks, mitä enemmän mää annon myöten. Totta kai narsismiin taipuvainen ihiminen hoksaa, että liekaa toisen kaulassa voi vielä kiristää, ja sen se kans teköö iliman tunnon tuskia.

Toisen kautta aattelen sitte, ettei sekään aika menny hukkaan. Mää opin hirmusesti niin siitä toisesta ihimisestä ku itestäniki. Ja ennen kaikkea sitte mää olin valamis. Ei tarvinnu enää miettiä, tekikö oikeen vai väärin eikä tullu pienintäkään halua palata samaan kurimukseen takasi. Kaikki oli tehty, mitä tehtävissä oli. Taakse ei kannattanu vilikuilla, enkä kyllä vilikuillukaan. Eteenpäin, se oli ja on tälläki hetkellä mun suuntani.

Mutta ny on hyvä! Mua ei pelota yksin eläminen. Mää nautin siitä. Ei oo ketään sanomassa, miten mun pitäs olla tai elää. Mun ei tartte huolehtia toisen ihimisen tarpeista, kuhan omistani pijän huolen. Oon vapaa ku taivaan lintu, vaikka ei se sitä tarkota, että elämäni olis huolia vailla. Samat asiat mua painaa tai vaivaa ku muitaki ihimisiä, mutta mää vaan en anna niille ylivaltaa. Ne kuuluu ihimisen elämään, murtta ei ne sitä hallita saa. Näin mää oon tämän aatellu!