Vappu osui keskiviikolle. Kun juuri viikonloppuna oli juhlittu oikein kahden päivän voimalla, ei suurin juhlimisiin ollut minkäänlaista vetoa. Juhliminen keskellä viikkoa ei käytännössä olisi toki ollut mikään ongelma. Olenhan eläkemuori ja siten vapaa tekemään, mitä mieleeni juolahtaa silloin kun sattuu juolahtamaan.

Niinpä vappu sujui muistini mukaan rauhallisesti kotioloissa, mikä tapa vapun vietossa kyllä muutenkin on minulla ollut yleensä käytössä. Säästä en osaa sanoa sitä enkä tätä, mutta kevättä ja kesää kohti mentiin, joten kai se aika lämmin oli. Tuskin ainakaan lunta tuli, kuten monena muuna vappuna on tullut.

Seuraavalla viikolla kokoonnuimme vielä toisen kuoron kuorolaisten ja opettajan kanssa yhteiseen ruokailuun paikalliseen ravintolaan. Minua yleensä aina huvittaa erilaisten harrastusryhmien joidenkin jäsenten into pitää yhteyttä loma-ajoillakin. Milloin pitäisi tavata ruokailun, milloin saunomisen tms. merkeissä.

Voi tietysti ajatella, että tuollainen toiminta lisää yhteenkuuluvuutta ja "toverihenkeä". Minä en kuitenkaan tunne niin. Minulle yleensä riittää se aika, joka yhteisen harrastuksen parissa vietetään. Miksi vielä pitäisi tavata muutenkin? Jos kyseessä on suuri joukko, ei kaikkien kanssa ehdi edes tutustua mitenkään. Tutustuminen paremmin ei helpotu ravintolan pitkän pöydän ääressä, jossa kauimmaisia ei edes näe kunnolla, saati että voisi viritellä jonkinlaista keskustelua heidän kanssaan.

Usein ajattelen myös, että porukan vetäjä ei välttämättä ole kovin innoissaan tällaisista kissanristiäisistä. Hän tekee työtään, esim. johtaa kuoroa, ja saa siitä palkan. Ei hän ehkä edes haluaisi tulla istumaan iltaa jokseenkin vieraiden ihmisten seuraan vapaa-ajallaan, josta ei makseta mitään. Jos vetäjä vielä asuu eri paikkakunnalla, joutuu hän varta vasten lähtemään liikkeelle, kun ei oikein kehtaa kieltäytyäkään.

Mekin siis kokoonnuimme vielä yhteen, opettaja sai kukkasensa ja meidän kuorolaisten maksaman ruuan. Iloista kesää toivotellen kirmasimme sitten kesälaitumille ja toivoimme, että kuoromme saisi jatkaa syksyllä, vaikkei meitä laulajia vielä kovin monta mukana ollutkaan.

Samalla viikolla kävin myös Isolla kirkolla. Siellä oli Ateneumissa taidenäyttely, jota ystävättäreni kanssa menimme katsomaan. Ennen näyttelyä poikkesimme Silvopleessa. Monet kasvisherkut upposivat mahalaukkuihin, ja niiden voimalla jaksoikin sitten koko päivän.

Vaikka asun vajaan tunnin junamatkan päässä pääkaupunkiseudulta, ei minulla sinne juurikaan ole ollut asiaa. Joskus käyn konsertissa tai taidenäyttelyssä, mutta siihenpä ne menemiset melkein rajoittuvat. Omalta paikkakunnalta saan sen, mitä tarvitsen ja nykyisinhän en tarvitsekaan paljon mitään.

Muistan, kun nuorena asuin Riihimäellä ja kävin Tikkurilassa töissä. Työmatka sujui junalla, ja ajattelin, että nyt kun olen jo Tikkurilassa asti, voin hyvin piipahtaa Helsingissäkin tämän tästä, vaikka joka viikko. Kuljin Riihimäki-Tikkurila väliä vajaan vuoden, ennen kuin vaihdoin työpaikkaa. Helsingissä tuli käytyä ehkä kolme kertaa, joka tapauksessa alle kymmenen.

Se siis siitä jonkin paikan lähellä olemisesta ja vaivattomasta kulusta. Jos ei asioita ko. paikkaan ilmaannu, on aivan sama, vaikka jokin kohde olisi nurkan takana. Ei sinne tule mentyä, ei ainakaan minulla, joka en koskaan ole välittänyt esim. shoppailusta. Eikä hyvistä aikomuksista huolimatta useinkaan ole intoa työpäivän jälkeen suunnata muualle kuin kotiin.

Seuraavana viikonloppuna vietettäisiin äitienpäivää. Mitähän se toisi tullessaan?