Eilen kuollut Mika Myllylä ja erityisesti reagoinnit siihen antoi aiheen tähän kirjoitukseen. Ottamatta sen enempää kantaa hänen elämäänsä, saavutuksiinsa, tekemisiinsä kuin tekemättä jättämisiinsäkään, nousi mieleeni moniakin ajatuksia.

Useimmille meistä Mika Myllylä oli ”vain” dopingista kärähtänyt huippu-urheilija, kansallissankari, olympiavoittaja ja maailmanmestari. Hänen kuviaan nähtiin lehtien sivuilla ja viime vuosina erityisesti iltapäivälehtien lööpeissä milloin juhlittuna sankarina, milloin itseään rääkkäävänä tahtoihmisenä, milloin kaiken menettäneenä hylkiönä ja alkoholista apua etsivänä luuserina tai kunniaansa väkivaltaisin keinoin puolustavana ”rikollisena”.

Totta, Myllylä edusti kaikkea tuota. Hänen voittojensa myötä me suomalaiset nousimme itsekin korkeimmalle palkintokorokkeelle laulamaan Maamme –laulua siniristilipun kohotessa ylväästi liehumaan keskimmäiseen salkoon.

Lehtikuva, jossa Myllylä rämpii puolitajuttomana vyötäisiään myöten upottavassa suossa harjoitusohjelmaansa tekemässä, on piirtynyt verkkokalvoillemme muistutuksena suomalaisesta sitkeydestä ja peräänantamattomuudesta. Myllylä oli meille nykyajan Saarijärven Paavo tai Koskelan Jussi, jotka sinnikkäästi ja asialleen omistautuen etenivät kohti tavoitettaan vastoinkäymisistä välittämättä: pikemminkin niistä uutta puhtia ammentaen.

Kun sitten kävi ilmi, että voitokas ura ainakin osittain oli rakentunut dopingin pohjalle, monet meistä tunsivat itsensä petetyiksi. Suomalainen puhdas, vain ja ainoastaan kovaan harjoitteluun ja sallittujen aineiden käyttöön perustuva urheilumaine sai kovan kolauksen, kun Myllylä muitten huippujen tavoin kärähti kiellettyjen aineiden käytöstä.

Myllylä, joka kaiken lisäksi oli kiillottanut kuortaan kertomalla avoimesti uskostaan, onnellisesta perhe-elämästään ja taustastaan paluumuuttajana, ei yhtäkkiä enää ollutkaan palvottu sankari, ei kaikkien kaveri, ei oikeastaan mitään. Edes hänen kirjan muodossa julkaisemansa testamentti Suomen kansalle ei vaikuttanut toivotulla tavalla. Yrittämällä peitellä jälkiään ja kansan syvien rivien myötätuntoa hakemalla hän ainoastaan pahensi tilannettaan.

Myllylän viimeisten vuosien alamäestä ovat kaikki halukkaat saaneet lukea ja kuulla yllin kyllin tiedotusvälineistä. Joskus uutisointia seuratessa tuntui, että ihmisiä kiinnostivat nämä Myllylää vähemmän mairittelevat asiat jopa enemmän kuin hänen asiansa menestyksen vuosina.

Mutta paitsi oman alansa huippu, voittoisa sankari, nöyrä kilpailija ja sinnikäs asialleen omistautuja oli Mika Myllylä myös ihminen. Hän oli vanhempiensa poika, sisarustensa veli, vaimonsa aviomies ja lastensa isä. Tuota kaikkea hän oli ennen juhlittua sankariuraansa ja sitä hän oli myös sankariuran tultua tiensä päähän.

Menipä hänellä elämässään sitten hyvin tai huonosti, seurasi äidin silmä tarkasti hänen toimiaan: iloitsi menestyksen päivinä ja itki silloin, kun maailma ei parasta puoltaan näyttänytkään. Samoin teki isä. Suomalaiseen juurevaan tapaan ei tunteita hevillä näytetty, mutta se ei tarkoittanut sitä, ettei niitä olisi ollut. Myös sisarukset saivat osansa niin kunniasta ja menestyksestä kuin myös siitä loasta, jota Myllylän päälle, osin ansaitustikin, heitettiin.

Kaikkein lähimpää näki kuitenkin oma perhe aviomiehen ja isän nousun ja tuhon. Lapset sitä ikänsä puolesta tuskin vielä kovin hyvin ymmärsivät, mutta nuorella vaimolla tuskin aina helppoa oli niinäkään aikoina, kun suitsutusta sateli joka suunnasta. Aviomies omistautui harjoittelulle, kilpailuihin ja edustamiseen, lasten kasvatus ja perhe-elämän eteenpäin vieminen jäi suurelta osalta vaimon harteille. Kun huolella rakennettu korttitalo sitten luhistui, ei auttajia ja ystäviä tunkenutkaan jokaisesta ikkunasta ja ovesta.

Entä miten kokivat lapset isänsä ristiriitaisena esitetyn persoonan, kun tiedon ja ymmärryksen karttuessa alkoivat asioista kiinnostua. Siitä meillä ei tietoa ole, mutta monenlaisia arvailuja voidaan aina esittää.

Kun Myllylä nyt on kuollut, alkaa monenlaisia ”asiantuntijoita” putkahdella esiin kuin sieniä sateella. Jokaisella tuntuu olevan mielipide ja vähintäänkin sen sanomisen ja julkituomisen tarve. Yhtäkkiä useimmat meistä alkavat tuntea myötätuntoa kaltoin kohdeltua sankaria kohtaan. Jos joskus itsekin on oltu kivittäjien leirissä, ei sitä ainakaan enää muisteta. Mutta se muistetaan, että ”nuo toiset” siellä kyllä olivat. Nuokin, jotka nyt yhtyvät maansuruun kuolleen suurmiehen muistoksi. Äkkiä on tarve muistaa ja sanoa vain kaikenlaista hyvää ja kaunista kuolleesta. Enää ei muisteta tai haluta muistaa pettymyksen, jopa häpeän tunnetta, jota koettiin, kun dopingjupakka kävi kiivaimmillaan. Ja tuskin on koskaan kuultukaan, että Myllylä sai useita rikostuomioita pahoinpitelyistään.

En tarkoita, että kuolleen Myllylän elämästä nyt vielä pitäisi kaivaa esille kaikki piilossa ollut ikävä ja salainen ja läväyttää se kuin viimeisenä palveluksena kaiken kansan nähtäville ja tietoisuuteen. Siitä meillä varmasti on tietoa jo enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Mutta tosiasiat on hyvä muistaa.

Mika Myllylä, kuten kaikki me kuolevaiset, ansaitsee kunnioituksen ja arvostuksen elämänsä hyvistä ja hienoista teoista. Kuolema ei kuitenkaan tee hänestä tai kenestäkään muusta pyhimystä, jonka esimerkkiä seuraten mekin voisimme saavuttaa arvostetun elämän ja tunnustuksen sanoja viimeistään hautakummun äärellä.

 

”Jos haluat tehdä jonkun onnelliseksi,

ole hyvä ja näytä se hänelle.

Jos haluat antaa kukkasen,

älä odota että hän kuolee.

Lähetä se tänään,

rakkaudella.

 

Jos haluat sanoa: rakastan Sinua,

kotiväelle tai ystävälle,

lähellä tai kaukana:

elämässä, veljeni, elämässä.

 

Älä odota, kunnes ihmiset kuolevat.

Rakasta heitä juuri nyt

ja näytä, että välität heistä.

Tulet itsekin hyvin onnelliseksi,

jos opit antamaan onnea muille.

 

Älä käy hautausmaalla,

älä peitä hautoja kukkasilla.

Peitä sydämet rakkaudella,

elämässä, veljeni, elämässä” (Guatemalalainen tervehdys).