Mikko oli kuvitellut, että hänen sanelemansa ja Soilen kotona kirjoittama paperi olisi sellaisenaan virallinen, kunhan lakimies olisi sen lukenut läpi ja hakenut allekirjoituksiin todistajat. Mutta ei asia aivan niin yksinkertainen ollutkaan. Puolisoilla oli keskinäinen testamentti, joka nyt tietenkin purkautuisi, kun liitto päättyi eroon ja omaisuudesta tehtäisiin Mikon mielen mukainen ositus.
 
Tilaisuus oli jokseenkin apea ja murheellinen. Jokainen kiinteistö ja muu omaisuus käytiin läpi ja sen kohtalosta päätettiin virallisesti. Lakimies yritti välillä tuoda esiin sitä näkökantaa, että Soilelle kuuluisi muutakin kuin se hänen omaisuutensa, joka hänellä oli vähäisten talletusten ja sijoitusten muodossa. Siitäkin osa oli avio-oikeuden alaista, mutta sitä ei Mikko sentään vaatinut jaettavaksi tasan.
 
Lopputuloksena oli, että kaikki kiinteistöt, olipa ne sitten hankittu ennen Soilen ja Mikon avioliittoa tai sen aikana, jäisivät Mikolle lähinnä sillä perusteella, että ne oli hankittu Mikon nimiin. Aikoinaan niitä hankittaessa ei Soile edes ollut ymmärtänyt vaatia papereihin omaa nimeään, ja tuskinpa Mikko siihen olisi suostunutkaan. Mikolla oli kokemusta avioeroista, joten hän tiesi, ettei omaisuutta kannattanut hankkia yhteisiin nimiin, vaikka molemmat hankintakustannuksiin osallistuisivatkin. Avioeron sattuessa olisi sitten paljon helpompi osoittaa, kuka kaiken omisti.
 
Soile taas oli avioon mennessään ajatellut siinä myös pysyvänsä. Se, kenen nimissä omaisuus oli, ei tuntunut niin kovin tärkeältä. Kumpi tahansa kuolisikin ensin, jäisi se joka tapauksessa jälkeenjäävälle ja muille perillisille. Lisäksi Soile muisti kyllä hyvin, miten joskus oli Mikolle ehdottanut, että kuoleman varalta tehtäisiin selväksi, miten omaisuus jaettaisiin, sillä Mikollahan oli toinenkin, ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tytär. Silloin hän oli aina saanut kuulla toivovansa vain Mikon kuolemaa ja sitä, että pääsisi tämän omaisuudesta hyötymään. Kun ei enää tuollaista soopaa halunnut kuunnella, lopetti Soile moiset kyselyt. Mitäpä sitä tulevaa tautia sairastamaan? Elämä kulkisi latuaan, ja kaikki tapahtuisi ajallaan.
 
Jo pariskunnan avioituessa oli Soile halunnut tehtäväksi avioehdon, sillä naimisiin mennessään ei hän itse ollut omistanut oikeastaan mitään. Mikolla taas oli silloin jo omaisuutta. Avioehtoa vaatimalla oli Soile halunnut kai jotenkin ”todistaa”, ettei ainakaan Mikon omaisuuden takia tätä nainut. Mistäpä hän silloin olisi arvannut, ettei hänellä nyt erottaessa olisi yhteisesti hankittuun omaisuuteenkaan osaa ei arpaa.
 
Lakimies, nuori, sympaattinen mies, asettui ilmiselvästi Soilen puolelle huomatessaan, ettei kaikki nyt mennyt niin kuin oikein olisi ollut. Hän mainitsi sanan ”tasinko” vedoten pitkään avioliittoon ja siihen, että sen aikana oli hankittu omaisuutta, jonka hankkimiseen myös Soile oli osallistunut, vaikkei hänen nimeään omistuspapereissa ollutkaan. Lisäksi Soilen tekemä yli kahdenkymmenen vuoden mittainen palkaton työ yhteisen kodin hyväksi pitäisi ottaa huomioon omaisuutta jaettaessa.
 
Soile kuuli tuosta mahdollisuudesta vasta nyt, mutta päätti sitten, että koska tasingon vaatimisesta varmasti aiheutuisi pelkästään riitaa ja kukaties vielä jotain pahempaakin, ei hän lähtisi sitä vaatimaan. Mikko saisi pitää kaiken. Jos omaisuus teki hänet onnelliseksi, niin siitä vaan! Soilen onni oli muualla. Ei hän vielä oikein tiennyt missä, mutta sen hän tiesi, ettei se ainakaan kiinteistöjen siivoamisessa ja niistä huolehtimisessa ollut.
 
Sisälsi tilaisuus sentään yhden myönteisen yllätyksenkin. Soile oli vaatinut, että yhdessä rakennettua saarimökkiä ei saisi myydä eikä se saisi joskus aikanaan joutua Mikon vanhemman tyttären omaisuudeksi. Nyt Mikko halusi kirjattavan papereihin, että Soile saisi yhdessä hänen kanssaan elinikäisen käyttö- ja hallintaoikeuden kyseiseen mökkiin. Se sopi kyllä Soilelle erinomaisesti. Näin taattaisiin se, ettei Mikko voisi myydä mökkiä ilman Soilen suostumusta.
 
Lakimiehen kehotuksesta hän vielä haki asialle käräjäoikeuden vahvistuksen, vaikka Mikko sitä vastustikin. Sen verran oli Soile kuitenkin oppinut, ettei enää luottaisi pelkkään Mikon sanaan, saati hänen ”omaan tuntoonsa”, vaan vahvistuttaisi sopimukset ja lupaukset virallisesti. Päätös olikin oikea, sillä ei mennyt montaakaan viikkoa, kun Mikko jo olisi halunnut ostaa tuon oikeuden Soilelta. Silloin pääsi Soile sanomaan, ettei Mikolta koskaan niin paljon rahaa löytyisi, että hän tuon oikeuden Soilelta ostamaan kykenisi.
 
Kun paperit oli allekirjoitettu, oli hyvästelyn aika. Kätellessään nuorta lakimiestä alkoi Soile hiljaa itkeä. Ei hän menetettyä omaisuutta itkenyt tai tekemiään päätöksiä katunut. Se kaikki oli vain materiaa, joka oli kovin katoavaista. Sitä hän itki, että Mikon häikäilemättömyys tuntui ylittävän kaikki rajat. Tuskin tämänkertainen ositustilaisuus oli lakimiehelle mitenkään ainutkertainen. Hän oli varmasti nähnyt jo monenlaista. Silti häneltä tuntui riittävän sympatiaa Soilelle, jonka Mikko nyt kirjaimellisesti jätti puille paljaille. Mies puristi Soilen kättä lujasti, katsoi häntä kauan silmiin ja toivotti kaikesta huolimatta hyvää jatkoa. Mitäpä muutakaan hän olisi voinut toivottaa?
 
Mikko ei taaskaan nähnyt toimissaan yhtään mitään moitittavaa. Huomatessaan Soilen vaivihkaa pyyhkivän silmiään hän ihmetellen kysyi, mitä Soile nyt oikein itki? Eihän tässä mitään itkemistä ollut. Eipä tosiaan, ei ollut itkemistä. Kaikkihan oli tosiaankin mennyt juuri niin kuin Mikko oli suunnitellut. Soile oli siihen täysissä järjissään olevana suostunut, joten kaikki oli niin kuin pitikin.
 
Kun aikaa kuluisi, tulisi Soile huomaamaan, miten oikein oli toiminut luopuessaan kaikesta. Mutta nyt pettymys Mikkoon ja luottamus siihen, että tämä joskus kykenisi asettumaan toisen ihmisen asemaan, olivat taas kerran saaneet niin kovan kolauksen, että herkkä Soile ei voinut pidättää kyyneleitään. Aikanaan, oikeastaan jo melko pian ne kuivuisivat, mutta nyt Soile Mikolle sen enempiä selittelemättä antoi niiden vuotaa.