Leipäjuustoa saattoi syödä sellaisenaan vaikkapa lisukkeena kahvipöydässä. Poikineen maidosta tehty juusto oli väriltään hyvin keltaista, ja se oli rakenteeltaan myös paljon kovempaa kuin nykyiset kaupasta saatavat juustot. Minun on myönnettävä, että kun vertailukohtia on entistä enemmän, kallistuu oma mieltymykseni nykyisten juustojen suuntaan.

Lisäetuna nykyisin on myös se, että juuston voi lämmittää esimerkiksi mikrossa. Lämmin, hiukan jo sulanut juusto, josta hera on lämmitettäessä erottunut, on kyllä hyvää sellaisenaan tai jollakin makealla hillolla höystettynä. Muistan, että lapsuudessa pidin erityisesti siitä, että juusto narskui hampaissa, kun sitä söi. Narskuminen oli hyvän juuston merkki.

Juustot, joita tehtiin, olivat kooltaan aika isoja, halkaisijaltaan vähintään 30 – 35 senttimetriä. Usein kävi niin, että loppu juustosta ei enää kelvannut kenellekään sellaisenaan syötäväksi. Mitään ei kuitenkaan heitetty pois, vaan juuston tähteet laitettiin vaikkapa piimävellin sattumiksi.

Piimävelli oli riisiryyneistä veteen keitettyä laihaa velliä, johon valmistuksen loppuvaiheessa lisättiin piimää, siirappia, rusinoita ja kuivahtaneita leipäjuuston kuutioita. Vellin maku oli siirapin ja rusinoiden ansiosta makeaa, piimä antoi sille happaman makuvivahteen, ja lämmenneet, suussa narskuvat leipäjuustokuutiot olivat piste ii:n päällä. Oikeaoppisessa piimävellissä olisi pitänyt kai olla myös vehnäjauhoklimppejä, mutta niitä ei äiti onneksi koskaan siihen laittanut. Sellainen velli tai ainakin sen sattumat olisivat tainneet minulta jäädä lautaselle.

Joskus keitettiin myös kaljavelliä. Tekotavaltaan ja aineiltaan se ei paljon piimävellistä eronnut, paitsi tietenkin siinä mielessä, että nesteenä oli kotikalja eikä piimä. Muina aineina olivat siirappi, sokeri ja taas ne kuuluisat klimpit. Jossain päin sekaan laitettiin myös juustokuutioita, mutta en muista, että meillä olisi niin tehty. Vai oliko niin, että juustoa ei vain sattunut sillä kertaa olemaan. Sehän vaati sen, että lehmä oli juuri poikinut ja poikineen maitoa oli saatavilla.

Kaljavelli oli suoraan sanottuna kamalaa. Usein sitä ei ollut, mutta yksi kerta, jolloin sitä keitettiin, on jäänyt minulle elävästi mieleen. Olin varmaan noin kymmenen vanha. Oli kesä, sen muistan, ja tämän muistikuvan puolesta puhuu sekin, että talossa oli kaljaa. En nimittäin usko, että sitä tehtiin juuri muulloin kuin kesällä heinänteon aikaan janojuomaksi.

Olin sairas. Muistaakseni sairastin jonkinlaista mahatautia oksennuksineen ja päänsärkyineen. Kenen kuningasidea mahtoikaan olla, että sairaalle piti tarjota kaljavelliä ruuaksi, kun sitä muillekin oli tarjolla. Muistan ikäni vellin kuvottavan hajun ja epämiellyttävän ulkonäön. En varmasti edes maistanut sitä, niin ällöttävältä se vaikutti. Sain ikuisen kammon kaljavelliä kohtaan, vaikka toisenlaisissa olosuhteissa se olisi saattanut minulle kyllä maittaa.

Kaljavellistä on jäänyt elämään hauska sanontakin, jota ainakin meidän perhepiirissämme paljon käytettiin. Sitä en kylläkään tiedä, onko tapaus sattunut lähipiirissä vai kauempana. Talossa oli keitetty kaljavelliä. Sitä piti tietenkin säilyttää kylmässä, jotta se ei olisi mennyt pilalle. Kellarinrappu tuntui sopivan viileältä paikalta. Kaljavellikattila vietiin sinne kylmäsäilytykseen.

Koska velli oli makeaa, se tietysti kiinnosti kellarin asukkaita, pitkähäntäisiä harmaita söpöläisiä. Kuinka ollakaan yksi niistä oli kiivennyt kattilan laidalle ja onnettomuudekseen lipsahtanut kattilaan, jossa se tietenkin oitis hukkui.

Kun velliä, johon tällä kertaa oli laitettu klimppejä sekaan, seuraavan kerran tarjottiin syömämiehille, osui tämä pitkähäntäinen klimppi yhdelle lautaselle. Lautasen eteensä saanut ei tilanteesta hätkähtänyt. Tuumasipa vain, että ”johan on kummaa kalijavelliä, ku klimpilläki on häntä”.