Ihmettelet varmaan, miksi Sinulle vielä kirjoitan, sillä onhan eromme ollut virallinen ja lopullinen jo usean vuoden ajan. Syy siihen on ehkä ajankohdassa. Solmimme avioliittomme juhannuksena, kun keskikesä oli kukkeimmillaan, ja luonto aivan pursusi vehreyttään ja hedelmällisyyttään. Tuolloin minäkin, nuori ja rakastunut morsian, tunsin eläväni yhtä elämäni onnellisimmista ja kauneimmista hetkistä.

Kun isäni käsipuolessa hymyilevänä, tyynenä ja rauhallisena kävelin kohti kotikirkkoni alttaria, jossa Sinä komeana, tummaan pukuun sonnustautuneena minua odotit, en voinut aavistaa, saati tietää, mihin olin ryhtymässä. Mieleni täytti tyyni varmuus siitä, että tapahtuipa mitä tahansa, rakastaisimme ja kunnioittaisimme toisiamme aina kuolemaan asti. Tai ainakin minä rakastaisin, sillä toisen puolesta ei voi luvata eikä tehdä mitään, sen toki ymmärsin jo silloin.

Jälkeenpäin on helppo hymähdellä nuoren morsiamen naiiviudelle ja luottamukselle, suoranaiselle sokeudelle, mutta yhtä lailla voi sanoa, että ellei edes itse luota ja usko siihen, mitä on tekemässä, voi aivan yhtä hyvin jättää koko asian siihen.

Avioliittomme kesti kaiken kaikkiaan yli kaksikymmentä vuotta. Siihen mahtui niin hyviä kuin huonojakin aikoja, niin kuin pitkään parisuhteeseen tapaa kuulua. Oli paljon kyyneleitä, mutta oli myös paljon itkemättömiä itkuja. En voi sanoa, että myöskään ilon ja onnen hetket olisivat liitostamme puuttuneet.

Ehkä luonteeni, joka loppujen lopuksi haluaa nähdä kaikessa sen valoisan ja hyvän, mitä joka asiaan ja tapahtumaan sisältyy, asettamaan hyvät asiat tässäkin etusijalle. Kun katselen taaksepäin ja ajattelen kuluneita vuosia, en erostamme huolimatta voi mitenkään sanoa, että kuluneet kaksikymmentä vuotta olisivat menneet hukkaan.

Suurimpia ilonaiheita ovat tietenkin meille syntyneet ihanat lapset. He eivät koskaan olisi syntyneet, ellemme me kaksi, Sinä ja minä, olisi kohdanneet ja päättäneet perustaa perheen yhdessä. Lastemme syntymät, ja erityisesti toisen kuolema ovat minun elämässäni olleet ne kasvupisteet, joista ponnistamalla minusta on alkanut muovautua se ihminen ja nainen, joksi minut oikeasti lienee tarkoitettu.

Näin jälkikäteen ajatellen kaikki eroomme johtaneet syyt olivat nähtävissä jo naimisiin mennessämme ja toisillemme kuolemaan kestävää rakkautta siinä alttarilla vannoessamme. Minä, rakastunut nuori morsian, en vain halunnut niitä nähdä enkä varsinkaan tunnustaa. Halusin Sinut miehekseni, ketään muuta en olisi huolinut. Silloin vain en vielä ymmärtänyt, että Sinä et halunnut itsellesi tasavertaista kumppania, vaan käskytettävän, määräiltävän, alistettavan, Sinun tahtoosi taivutettavan lähes tahdottoman olion.

Mutta minä en ollut sellainen!

Aluksi tietysti yritin välttää ristiriitatilanteita, kun huomasin, että elämä kanssasi siten oli hiukkasen helpompaa. Mutta eihän sellainen ikuisesti voi kestää! Vaikka kuinka olisin kaventanut omaa elämääni, sillä niin juuri tein, yhteiseksi hyväksi, tuli aina uusia tilanteita ja asioita, joissa minun oli annettava periksi, jotta edes jonkinlainen sopu olisi säilynyt. Sinä olit mestari syyllistämään, ja minä varsinkin avioliittomme alussa kamppaillessani huonon itsetunnon kanssa otollinen syyllistettävä.

Nyt, erottuamme, ymmärrän senkin, ettet Sinä koskaan arvostanut minua sen paremmin ihmisenä kuin naisenakaan. Monen epäonnistuneen suhteen jälkeen olit vain päättänyt, että tämä suhde tulee kestämään. Sen vuoksi kiedoit kaulaani liekanarun, koska luulit, että minut pystyt väkisin pitämään. Usein muistutin Sinua, että koska vapaaehtoisesti olin tähän ryhtynyt, pysyisin tässä myös vapaaehtoisesti, en pakottamalla. Sitä Sinä et ymmärtänyt, et edes halunnut ymmärtää. Leikit jatkuvasti tulella, kunnes tuli sitten lopulta pääsi irti ja poltti kaikki sillat yhteisen liittomme takaa.

Kun luet tätä, sanot tietysti, ettei se noin ollut. Väität, että minä muistan väärin tai vääristelen tahallani totuutta. Kyllä varmasti oli tasa-arvo johtotähtenä suhteessamme, ja minä olin arvostettu ja kunnioitettu vaimo. Niin, varmaankin Sinä koet noin, miten muuten voisitkaan kokea. Ethän mielestäsi ollut koskaan väärässä tai tehnyt mitään väärää. Syy oli aina muissa.

Sinulla on täysi oikeus tuntemuksiisi. Sinulla on oikeus sanoa ne ääneen. Myös minulla on oikeus omiin tuntemuksiini ja velvollisuuteni itseäni kohtaan on saattaa ne myös Sinulle tiedoksi. Tunteeni, kuten Sinunkaan tunteesi, eivät ole oikeita tai vääriä. Ne vain ovat.

Riippumatta siitä, mitä kirjoittamani Sinussa saa aikaan, sanon kaiken tämän, sillä nyt vihdoinkin tunnen olevani vapaa! Saan olla juuri sitä, mitä olen. Jos minua itkettää, voin itkeä. Jos olen iloinen, saan nauraa. En sano näitä asioita Sinua loukatakseni. Sanon ne siksi, että ne on sanottava. Niiden on päästävä minusta ulos. Muuten ei vapaudentunteellani ole mitään merkitystä!

Niin, yhteinen aikamme, joka alkoi juhannuksen aikaan yli kaksikymmentä vuotta sitten, on ohi, eikä sitä koskaan enää voi saada takaisin. Se antoi minulle kuitenkin paljon rakennusaineita loppuelämääni varten, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä. Vielä usein palaan ajatuksissani aikaan, jonka elimme yhdessä, sen iloihin ja suruihin. En kuitenkaan kaipaa sitä. Elämäni on nyt paljon täydempää, vivahteikkaampaa, nautittavampaa kuin silloin. Siinä on paitsi enemmän värejä, myös enemmän sävyjä.

Siitä olen surullinen, että lupauksistani huolimatta en pystynyt elämään rinnallasi aina kuolemaan asti. Se ei vain ollut mahdollista. Jos olisin jäänyt siihen, olisin kuihtunut hiljaa pois. Nyt sen sijaan, monista vaikeuksistakin huolimatta, tunnen eläväni, nauttivani ja hehkuvani, ja jokainen uusi päivä aukeaa eteeni valtavana mahdollisuutena. On kiinni vain minusta itsestäni, miten sen tarjoamat mahdollisuudet käytän!

Nyt juhannuksen aikaan ajattelen niitä nuoria, jotka solmivat avioliiton toisiinsa luottaen ja rakkauteensa ja sen kestävyyteen uskoen. Toivon heille kaikkea hyvää, myös sitä, että liitto kestää. Ennen kaikkea toivon sitä, että heillä olisi rohkeutta nähdä ja kohdata asiat, jotka kaikista lupauksista huolimatta eivät kestä tai tuottavat ylimääräistä tuskaa.

Elämä on liian lyhyt elettäväksi vain pintahengityksellä. Jos joka aamu tuntee heräävänsä kuin yksiöiseltä jäältä, ei kaikki silloin ole kohdallaan. On uskallettava nähdä ja tunnustaa tosiasiat, vaikka se sattuisi kuinka syvälle. On uskallettava repäistä itsensä irti kuristavista kahleista. Vasta sen jälkeen on oikeasti vapaa!