Oli lauantai, marraskuun 1. päivä ja pyhäinpäivä. Lunta ei ollut vielä yhtään, mutta pakkasta jo muutama aste. Ajelimme peräkkäin läpi kuulaitten syysmaisemien kohti miehen tilaa. Aurinko oli matalalla, ja välillä sai oikein keskittyä, ettei ajanut ojaan auringon paistaessa suoraan silmiin. Tie, jota ajelimme, oli kapea ja mutkainen. Siitäkin syystä oli hyvä pitää kieli keskellä suuta ja katse tiukasti tiessä.

Puolisen tuntia ajettuamme saavuimme perille. Mies oli viesteissään kertonut tehneensä pientä remonttia. Ulkoseinää oli korjattu ja uusi ulko-ovikin oli tilattu. Se ei kuitenkaan vielä ollut tullut. Päällisin puolin talo näyttikin olevan kunnossa. Ei se mikään kartano ollut, mutta isohko, vaaleaksi maalattu, kolmikerroksinen maalaistalo isoine pihapiireineen ja ulkorakennuksineen. Oikeastaan talo ympäristöineen näytti oikein mukavalta tulijan silmään.

Mutta kun astui ovesta sisään, näki todellisen tilanteen. Sisäänkäynti oli sivuovesta, ”palvelusväen puolelta”, vaikka talossa tietysti oli paraatiovetkin. Niitä ei yleensä kuitenkaan käytetty varsinkaan talviaikaan. Sisälle mennessä tultiin ensin pieneen eteiseen. Jo siinä kohottelin itsekseni hiukan kulmakarvojani, sillä eteinen näkyi olevan samalla puuvarasto. Eihän siinä tietysti mitään, mutta kun puunroskaa oli lattia täynnä, niin vähän se ihmetytti. Toisaalta sen ymmärsi, sillä mies lämmitti keittiön puuhellaa, ja siinähän puut olivat lähellä sisäeteisessä.

Iso tupakeittiö, johon tultiin seuraavaksi, vasta näky olikin! Siellä ei ollut tehty remonttia ainakaan viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Joitakin kaapistoja oli ehkä lisätty ja kodinkoneita hankittu, mutta siinä kaikki. Seinät olivat epämääräisen väristä ja muhkuraista pinkopahvia, ja kaikki muukin oli kuin edelliseltä vuosisadalta. Lattiaa peittivät värikkäät räsymatot. Myöhemmin kuulin, että ne oli naulattu lattiaan kiinni, jotta ne pysyisivät suorassa.

Mies esitteli minulle sitten koko talon. Siinä oli monta huonetta sekä alhaalla että ylhäällä. Alakerran sali pidettiin talvella kylmillään. Siellä oli vanha piano. Koska minulla itsellänikin on piano, se tietysti kiinnosti minua. Ihmettelin pianokannessa näkyviä jälkiä. Vilkaisu kattoon kertoi, että vesi oli joskus tullut katosta läpi ja valunut suoraan pianon päälle.

Esittelykierros jatkui. Hiukan minua ihmetytti, kun mies niin tarkasti halusi esitellä kaiken mainiten vielä, mitä mikäkin oli tullut maksamaan. Minusta tuntui, että kaiken arvo mitattiin vain rahassa. En kuitenkaan sanonut mitään, seurasin vain vaiti esittelykierrosta silloin tällöin jotakin asiaa kommentoiden.

Miehen työhuoneessa tuli eteen suurin yllätys. Seinälle oli kiinnitetty tuloste, jossa kerrottiin miehen älykkyysosamäärä. Se oli saatu tekemällä netissä oleva testi. Miehen saama pistemäärä oli tietysti korkea, tuskinpa paperi muuten olisi seinällä ollut kaikkien nähtävillä. No, jokainen laillaan, tuumasin, vaikka itselleni ei tulisi mieleenkään tehdä älykkyyttäni mittaavaa nettitestiä, saati kiinnittää tulospaperia seinälle. Kaikkein eniten kummastutti kuitenkin se, että mies erityisesti halusi minun kiinnittävän huomioni siihen. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että jos joku on älykäs, ei sitä erikseen tarvitse muille mainita. Sellainen kyllä huomataan varsin pian ihan itsestään.