Seuraavan viikon postaukset aloitti KHÄ. Hänellä oli kirjoituksessaan tarjolla niin vuotuista ajantietoa, ajankohtaista ”taivaallista” tietoa ja vielä jokaiselle itsetunnon vahvistusta videolinkin muodossa. Varsin monipuolinen postaus siis, kun vielä kaunis kuvakin oli postaukseen liitetty.

Lettuilija viivähti seuraavaksi taas eläinmaailmassa. Hän oli nimipäivälinkistä huomannut, että eräs hänen ”eläimellinen” ystävänsä vietti nimipäivää. Postaukseen liitetystä kuvasta selvisi, mistä oli kyse, mutta siinä sivussa saivat onnittelut itselleen omistaa muutkin samannimiset.

Eläinmaailmassa jatkettiin seuraavassakin postauksessa. Guru kertoi, että tirkistely tällä erää olisi ohi, sillä kaikki tirkisteltävät olivat nyt oppineet lentämään. Katontekijät sen sijaan saisi manata alimpaan helvettiin (Kärpäsen huom!). Karkailivat, mokomat, eivätkä sitten edes vastanneet yhteydenottoihin!

Myös UPK:n postauksessa liikuttiin tavallaan eläinmaailmassa. Mukaan oli toki saatu liitettyä niin runoutta kuin kuvanveistoakin. Vaikka UPK:n postaukset omalla tavallaan olivat ansiokkaita, ei Kärpänen voinut välttyä ajatukselta, että ne pääsääntöisesti olivat linkkejä toisten kirjoittamiin asioihin, ja vain hyvin harvoin sisälsivät mitään ”omaa”. Vaikka onhan taito sekin, että löytää virtuaalimaailman valtavasta tietotulvasta yksittäisiä asioita. Sellaisten linkittäminen yhteisblogiin kertoo kuitenkin myös siitä, että linkittäjällä on aikaa surffailla sivulta toiselle, sillä itsestään eivät mitkään linkit kenenkään tielle osu, vaan niitä on osattava tietoisesti hakea tai sitten vain liikuttava virtuaalimaailmassa kovin ahkerasti.

PA:n (pääadminin) seuraava postaus keräsi runsaasti kommentteja. Niin runsaasti, että Kärpäsen on pakko klikata ne auki ja katsoa, mikä kommentoijat tuollaiseen iiliin sai. Itse postaus ei kovin erikoinen ollut, vaan sisälsi lähinnä kuvia ja kyselyä kuvissa olevien näin syyskesällä kukkivien pensaiden nimistä.

Ensimmäisenä ehätti tietämystään, tällä kertaa kuitenkin ainakin joiltain osin väärää (Kärpäsen huom!), esittelemään VRK. Hän nimittäin väitti, että tiettyjen hivenaineiden puuttuminen maaperästä aiheuttaa sen, ettei kasvi yhteytä eikä synny lehtivihreää. Nyt olisi kyllä VRK:n kannattanut tutkia asiaa ensin hiukan perusteellisemmin, ennen kuin kiirehti viisauttaan julki tuomaan. Asia on nimittäin niin, että kaikki, huom! kaikki vihreät kasvit yhteyttävät. Se on niitten elinehto ja samalla koko elämän elinehto.

Tarkemmin asiasta kertoo Wikipedia tähän tapaan:
 
 

Kasveissa fotosynteesi tapahtuu pääosin lehdissä
Yhteyttäminen eli fotosynteesi on
biokemiallinen prosessi, jossa kasvisolut tuottavat hiilidioksidista ja vedestä auringon säteilyenergian avulla happea sekä glukoosia, jota kasvi käyttää ravintona. Prosessin havaitsi ensimmäisenä brittiläinen botanisti Jan Ingenhousz.
6H2O + 6CO2 + valo → C6H12O6 (glukoosi) + 6O2
Kuusi molekyyliä
vettä H2O ja kuusi hiilidioksidia CO2 muodostavat glukoosin lisäksi kuusi happimolekyyliä.
Yhteyttämisellä, eli assimilaatiolla tarkoitetaan tapahtumaa, jossa epäorgaanisessa muodossa otetut aineet sidotaan
orgaanisiin yhdisteisiin. Puhuttaessa yhteyttämisestä tarkoitetaan yleensä tärkeintä ja mittavinta tapahtumaa, eli hiilidioksidin yhteyttämistä, mutta sana voi tarkoittaa kasvifysiologiassa myös hiilen ja typen, toisinaan myös rikin sitoutumista.
Fotosynteesi ja kemosynteesi
Lehtivihreälliset kasvit käyttävät
energian saantiin valoenergiaa, tavallisesti auringon valoa. Valoenergian avulla yhteyttämistä kutsutaan fotosynteettiseksi hiilidioksidin yhteyttämiseksi, eli fotosynteesiksi. Lehtivihreättömät bakteerit pystyvät yhteyttämään hiilidioksidia saamansa kemiallisen energian avulla. Tätä kutsutaan kemosynteesiksi. Kemosynteesissä ei tarvita auringon valoa ja siksi reaktio on mahdollista myös äärimmäisen syvällä merenpohjalla sekä muissa ääriolosuhteissa. Kemosynteesissä arkit tai jotkut bakteerit tuottavat käyttämänsä energian hapettamalla epäorgaanista ainetta.[1] Hapetusreaktiossa vapautuu energiaa, jonka arkit tai bakteerit käyttävät vesimolekyylien hajottamiseen hapeksi ja vedyksi.[1] Tämän jälkeen vetyä yhdistetään hiilidioksidiin ja syntyy glukoosia. Kemosynteesin avulla energiaa tuottavat esimerkiksi typpi- ja rikkibakteerit. Kemosynteesin uskotaan olevan eliöiden varhaisin energiantuotantomenetelmä.[1]
Hiilidioksidin yhteyttämisen ja nimenomaan fotosynteesin varassa on kaikkien eliöiden elämä alkeellisimmista bakteereista ihmiseen saakka.

Valoreaktiot ja pimeäreaktiot

Fotosynteesi tapahtuu kahdessa jaksossa. Ensimmäisen vaiheen muodostavat viherhiukkasen yhteyttämiskalvostolla tapahtuvat valoreaktiot,[2] joissa osa muunnetusta valoenergiasta sitoutuu ATP-molekyyleihin, NADPH-molekyyleihin ja osa käytetään veden hajottamiseen vedyksi ja hapeksi. Happi pääosin vapautuu pois solusta O2 -molekyyleinä. Osa siitä käytetään solun omaan soluhengitykseen. Valoreaktioissa syntyy ATP- ja NADPH-molekyyleihin sitoutunutta kemiallista energiaa, ja vetyä, jota kasvi tarvitsee pelkistysreaktioihin seuraavassa jaksossa.
Toista jaksoa kutsutaan
pimeäreaktioiksi eli Calvinin kierroksi. Viherhiukkasten nestemäisessä välitilassa tapahtuvissa pimeäreaktioissa ei enää tarvita valoenergiaa, sillä energiaa saadaan valoreaktion puolelta siirtyneistä ATP-molekyyleistä.[2] Pimeäreaktioissa fosforihappoon sitoutuneet sokerityyppiset yhdisteet muuttuvat toisiksi monien entsyymien avulla, jolloin lopputuotteena syntyy sokereita, joita kasvi varastoi tai käyttää erilaisina rakennusaineina. Pimeäreaktioissa kasvi tarvitsee hiilidioksidia ja valoreaktioista saatua energiaa (ATP ja NADPH). Calvinin kierrosta palaa valoreaktioihin NADP+- ja ADP-molekyylejä, jotka muutetaan valoreaktioiden seurauksena taas uudelleen ATP- ja NADPH-molekyyleiksi. Valoreaktiot ja pimeäreaktiot siis tarvitsevat toinen toisiaan, eivätkä ne tapahdu toisistaan riippumatta.

Fotosynteesin edellytykset

Hiilidioksidi

Yhteyttämisen raaka-aineena toimii hiilidioksidi, jonka kasvit ottavat ilmasta, veden alla olevat kasvit vedestä. Hiilidioksidista kasvit saavat kaiken orgaanisiin aineisiin tarvittavan hiilen eli suurimman osan kuiva-aineksestaan. Yhteyttämistuotteisiin sitoutunut hiili palautuu hiilidioksidina takaisin ilmakehään kasvien omassa, kasviainesten välittömien ja välillisten kuluttajien sekä hajottajien hengityksessä. Jos ilman hiilidioksidipitoisuus on alle 100ppm, yhteyttäminen ei useimmilla kasveilla tuota enempää yhteyttämistuotteita kuin minkä samanaikainen hengitys kuluttaa, vaikka valaistus ja lämpötila olisivatkin suotuisat. Tällöin muun muassa kasvu pysähtyy. Harvoin ulkoilmassa on niin paljon hiilidioksidia kuin kasvit pystyisivät hyödyntämään.

Valo

Valoa on usein liikaa, paljon yli käyttökyvyn, mutta usein myös liian vähän. Valo on fotosynteesin osatekijä, joka useimmiten rajoittaa tuottoa niukkuudellaan. Kompensaatiopiste on tasapaino, jossa kulutus ja tuotto ovat oikeassa suhteessa. Se saavutetaan kasvilajista riippuen 100–1000 luksin valaistusvoimakkuudessa. Yhteyttämiselle välttämätöntä 400 – 700 nm aallonpituusaluetta kutsutaan fotosynteettisesti aktiiviseksi säteilyksi (photosynthetically active radiation, PAR).
Fotosynteesin kannalta valon määrä ei ole oleellisin seikka, vaan valon säteilykoostumus. Vain lehtivihreään
imeytyvä säteily on tehokasta. Suunnilleen tämän valon myös ihmissilmä tajuaa valona (400–700 nm). Tehokkaimmin lehtivihreään imeytyy sininen ja helakanpunainen säteily, vihreä ja keltainen huomattavasti heikommin. Fotosynteesin valoreaktioissa toimivat fotosysteemi 1, joka absorboi parhaiten 680 nanometrin valosäteilyä (red part of the spectrum), ja fotosysteemi 2, joka absorboi parhaiten 700 nanometrin valosäteilyä (far red part of the spectrum).
Fotosynteesin käyttövoimana oleva valoenergia jää kemiallisena energiana talteen reaktioiden lopputuotteisiin. Kasvin kannalta tärkeimpänä tuloksena on rakennusaineiden tuottamisen ohella se, että valoenergia saadaan sidotuksi pysyvään, varastoitavaan muotoon myöhempää käyttöä varten.
Kasveissa on kahdenlaisia
väripigmenttejä, joita kutsutaan värinsä mukaan joko lehtivihreäksi (klorofylli) tai karotenoidiksi. Ne toimivat valosäteilyn vastaanottajina ja karotenoidit lisäksi hapettumista estävinä suoja-aineina. Väriaineet ovat viherhiukkasissa (kloroplastit) ja ne toimivat yhteyttämisen suorituspaikkoina. Klorofylli on yhteyttämisessä toimiva väripigmentti, muut väriaineet pääasiassa ottavat vastaan sen valoenergian, jota klorofylli ei pysty yhteyttämiseen hyödyntämään.

Lämpötila

Valoreaktiovaiheessa lämpötilan vaikutus on vähäinen, mutta jatkovaiheen entsyymireaktiot ovat siitä riippuvia. Useimmiten fotosynteesi alkaa noin 0°C:ssa, joillain kasveilla jopa –5°C:ssa. Lämpötilan kasvu vaikuttaa fotosynteesin tehokkuuteen, mutta samalla myös yhteyttämistuotteiden kulutukseen hengityksessä. Ihannelämpötila on tavanomaisesti alle 20°C.

Vesi

Kasvi käyttää fotosynteesiin alle prosentin koko vedenkäytöstään, mutta jotta ilmaraot pysyvät avoinna, tarvitsee kasvi riittävästi vettä. Hiilidioksidi pääsee kasviin lähinnä ilmarakojen kautta, koska se ei läpäise tiivistä pintakelmua lähes lainkaan. Jos ilmarakoaukot pienenevät tai kokonaan sulkeutuvat, fotosynteesin tuotto hidastuu ja pysähtyy. Vesi pilkotaan fotosynteesin valoreaktioissa kahdeksi vedyksi ja hapeksi auringon säteilystä saatavan valoenergian avulla.

Lehtivihreä

Lehtivihreä eli klorofylli toimii valosäteilyn vastaanottajana. Jos lehtivihreää ei muodostu, ei kasvi pysty vastaanottamaan valoa. Klorofylliä on kasvisoluissa hyvin runsaasti viherhiukkasissa eli kloroplasteissa, joita on eniten kasvin vihreissä osissa. Suurin osa lehtivihreästä on nimensä mukaisesti lehdissä, mutta osa kasveista yhteyttää myös varrellaan. Esimerkiksi mustikan varvut yhteyttävät varsillaan ennen lehtien puhkeamista keväällä. (Lähde: Wikipedia, hakusana ”yhteyttäminen”)


Kukaan ei tuolloin puuttunut VRK:n virheeseen, vaan keskustelu jatkui lähinnä kukkien sinisen värin ympärillä. Mutta sitten siihen tuli mukaan muitakin kiinnostavia elementtejä, joten kun tästä postauksesta on Wikipedia-lainauksen vuoksi tulossa jo aivan mammuttipostaus, siirtää Kärpänen niiden käsittelyn seuraavaan kertaan.