Niinhän siinä sitten kävi, että Punahilkka taas lämpeni sudelle ja yhteiselle tapaamiselle. Takaraivossaan hän yritti pitää ajatuksen, että tapaaminen melko varmasti syystä tai toisesta peruuntuisi. Näin yritti hän valmistaa itseään tulevaan pettymykseen, ettei se niin kovasti pääsisi taas kirpaisemaan.

Tällä kertaa näytti kuitenkin siltä, että tapaaminen onnistuisi. Viestittelyä jatkettiin pitkin iltaa, ja tunnelma oli mukava ja leppoisa. Mutta mitä pitemmälle ilta kului, sitä epävarmemmiksi alkoivat suden viestit muuttua. Äkkiä alkoi näyttää siltä, että pentu sittenkin saattaisi olla taas isäsuden luona juuri siihen aikaan, kun suden ja Punahilkan oli tarkoitus yhdessä mietiskellä elämän syvintä olemusta.

Ja vaikka oli Punahilkka kuinka yrittänyt itseään valmistella tapaamisen peruuntumiseen, ei hän mitään sille mahtanut, että sydäntä riipaisi ja mielen pohjalle laskeutui musta varjo, kun susi ilmoitti, hyvin pahoillaan ollen tietenkin, että tapaaminen ei nyt sitten kuitenkaan onnistuisi. Pentu oli kuitenkin etusijalla suden elämässä: edes Punahilkka, niin kiinnostava kuin suden mielestä olikin, ei sitä asiaa muuksi muuttanut.

Ymmärsihän Punahilkka taas kerran, että asiat näin olivat, eikä niille mitään mahtanut. Ymmärsi eikä siltikään ymmärtänyt. Ei ymmärtänyt sitä, ettei susi yhtä hetkeä muka voinut varata itselleen ja Punahilkalle, eikä varsinkaan sitä hän ymmärtänyt, että tapaaminen sovittiin jo varmaksi ja sitten viime hetkillä peruttiin. Sellainen ei hänen mielestään kuulunut aikuisten susien ja hilkkojen käytökseen. Itse hän sopi kaikki tapaamiset niin, että niihin ei noin vain tullut muutoksia viime minuuteilla.

Mutta vielä uskoi Punahilkka, että susi puhui totta, ja pennun tulo oli se oikea syy siihen, että Punahilkka ja susi eivät voineet tavata. Uskoi, koska halusi uskoa, vaikka järki sanoi toista ja moitti taas kerran Punahilkkaa typeryydestä. Loppiainen oli torstaina, ja susi sanoi, että sunnuntai-iltapäivällä veisi hän pentunsa pyhäkköön. Jos Punahilkkaa silloin vielä kiinnostaisi susi tavata, niin siinä olisi tilaa.

Ja niin tyhmä oli Punahilkka, että ilomielin otti tarjouksen vastaan, vaikka varmasti tiesi, että susi häntä nyt pahemman kerran vedätti. Tyhmä oli ja samalla kertaa niin elämännälkäinen, ettei muuta voinut kuin uskoa ja toivoa saavansa suden, tuon Punahilkan veret seisauttavan olennon sunnuntaina tavata. Sitä toivoi Punahilkka sydämestään. Muutaman päivän kuluttua nähtäisiin, toteutuisiko Punahilkan toive…