Rotumme on metsästykseen jalostettua. Olemme luolakoiria, joiden on rohkeasti uskallettava syöksyä ketun perään luolaan. Tappelijoita emme kuitenkaan saa olla. Minusta ei ehkä olisi ollut metsästykseen, sen verran arka olen. Mutta tappelijakaan en ole, vaan sopuisa, iloinen ja kaikille ystävällinen karvakuono.

Olavi taas olisi varmasti vaikka tappanut ketun ja luultavasti minutkin, jos olisi saanut tilaisuuden. Muistan eräänkin tapauksen, jossa se osoitti melkoista aggressiivisuutta toista eläintä kohtaan. Laumamme talo oli vesistön rannalla. Lähes aina saimme, varsinkin minä, joka olin luotettava, juosta vapaasti rantaan, kun aamulla kävimme ensimmäisellä jalan nostolla tai sitten illalla viimeisellä.

Eräänä pimeänä syysiltana alkoi rannasta kuulua hirmuista huutoa ja vinkumista, kun Olavi oli päästetty rantapöheikköön asioilleen. Ensin Rotta arveli, että vinkuja oli Olavi. Oliko se loukannut itsensä pimeässä lasinsiruihin, joita aina silloin tällöin löytyi rannasta? Mutta ei ääni oikein kuulostanut koiran vikinältä.

Kun huuto ja vinkuminen jatkuivat, eikä Olavi kutsuista huolimatta tullut rannasta pois, lähti Rotta taskulampun kanssa asiaa tarkistamaan. Jonkin matkan päässä polulta hän löysi Olavin, joka sinnikkäästi yritti saada kirkuvaa siiliä käännetyksi selälleen, jotta olisi päässyt kiinni sen pehmeään vatsanahkaan. Siili oli kuitenkin yhtä sinnikäs kuin Olavi eikä ollut kovin helposti käännettävissä.

Rotta riensi nyt siilille apuun, nosti Olavin syliinsä, ja niin pääsi siili lyllertämään karkuun. Loukkaantuneesti tuhisten ja hyristen se hävisi pimeyteen. Kun Rotta sisällä tutki vieläkin innosta ja metsästysvietistä puhkuvaa Olavia, löysi hän sen kirsusta ja sen ympäriltä siilin piikkejä. Olavi ei ollut moksiskaan, vaikka piikit olivat painuneet sen ihoon. Enemmän sitä taisi harmittaa, että hyvä saalis oli päässyt karkuun.