Kului taas muutama päivä, ja Sudelta tuli postia. Suorastaan vahingoniloisen (Punahilkan tulkinta) tuntuisena hän kyseli, eikö ollutkin mukava saada vähän ajattelemisen aihetta. Niin oli kuulemma Susi itsekin saanut ja oli antanut sitä sitten myös Punahilkalle.
 
Ei Punahilkka tietääkseen koskaan ollut kieltäytynyt ajattelemisesta, päinvastoin. Joskus tuntui, että hän ajatteli ja pohti vähän liikaakin. Moni asia olisi varmaankin mennyt helpommin, ellei hän olisi siihen kriittisin äänenpainoin tarttunut. Mutta Punahilkka oli sellainen. Hän kyseenalaisti, mietti, pohti, vaati muitakin pohtimaan.
 
Se tuntui monelle sudelle olevan hyvin vaikeaa, jopa ylivoimaista ja ahdistavaa. Tämäkin Susi osasi kyllä jutella päivänpoliittisista tapahtumista ja esittää mielipiteensä niistä, muuta annas olla, jos Punahilkka sattui kysäisemään jotakin vähän henkilökohtaisempaa tai arkaluonteisempaa, niin jo loppuivat Sudelta sanat ja jopa ajatukset.
 
Tässä postissa Susi sentään vielä pohti suhdettaan Punahilkkaan ja heidän erilaisuuttaan. Sanojensa mukaan Susi oli aina ollut hyvin ankara itseään kohtaan eikä koskaan ollut sallinut itselleen mitään nautintoja ihan vain niiden itsensä vuoksi, vaan aina ne oli täytynyt jotenkin ansaita. Punahilkan hän koki rohkeana elämään heittäytyjänä, joka ei paljoa tuumaillut tai aikaillut, vaan otti elämästä irti sen tarjoamat ilot, jos kohta murheetkin (Punahilkan huomautus).
 
Punahilkka oli Suden mielestä erilainen ja mielenkiintoinen ihminen, jollaista hän ei ennen ollut tavannut. Punahilkka kiinnosti ja hämmensi Sutta: tämä ei tiennyt, miten aukaista purkin kansi, miten lähestyä Punahilkkaa. Näin pohti Susi tuntemuksiaan Punahilkkaa kohtaan.
 
No, tällä menolla saisi Susi yrittää purkin kantta auki hamaan tuomiopäivään asti, ajatteli Punahilkka mielessään. Kuitenkin häntä kiinnosti tietää, miksi Susi oli niin ankara itselleen? Miksei tämä uskaltanut ottaa vastaan sitä lämpöä ja läheisyyttä, jota Punahilkalta ja varmaan monelta muultakin hilkalta olisi saanut? Mikä oli Sudesta tehnyt niin aran ja varovaisen?
 
Koskaan ei Punahilkka näihin kysymyksiin vastauksia saanut. Vielä yhden postin hän Suden suunnalta sai. Siinä tämä taas asialliseen tyyliinsä selosti metsänhoidollisia töitään, joihin oli kovin tyytyväinen. Se lähentyminen, jota edellisissä posteissa oli kukaties hiukan ollut, oli taas haudattu jonnekin suomalaisen korpimetsän uumeniin, josta sitä tuskin hetkeen päivänvaloon uudestaan kaivettaisiin.
 
Punahilkka ei vastannut mitään Suden postiin. Mitä hän siihen olisi osannut sanoa? Ei yhtään mitään. Koska hän kuitenkin on ihminen, joka aina haluaa saattaa kaikki asiat, jos mahdollista, edes jonkinlaiseen päätökseen, kirjoitti hän jonkin ajan kuluttua Sudelle viestin, jossa kertoi omasta mielestään olevan turhaa enää pitkittää tätä muutenkin olematonta yhteydenpitoa. Uudet polunmutkat kiemurtelivat jo Punahilkan silmissä, kun hän Susimetsän laidassa seisoskellen metsän uumeniin tähyili.
 
Tämä susitarina päättyi tähän Punahilkan viimeiseen yhteydenottoon. Sudesta ei kuulunut enää mitään, mutta pääsihän hän sentään tähdeksi susitarinaan, joka tietenkin monen mielestä voi olla varsin kyseenalainen kunnia.