Onpas ihana keväinen päivä. Se on niin ihana, että kärpäsenkin on ihan pakko raotella silmiään ja oikoa laihoja koipiaan, kun aurinko niin suloisesti lämmittää. Jokohan sitä… Ei nyt vielä… Mutta jos sittenkin…

 Kun nyt taas heräsi, niin on kait sitä pakko pieni verryttelykierros tehdä täällä ihmeellisessä virtuaalimaailmassa. Ja kas kummaa! Oikein täytyy toiseen ja vielä kolmanteenkin kertaan tavata. Totta tuo taitaa olla.

Sääntöjä, ohjeita, neuvoja, vihjeitä… Sinne, tänne ja vielä tuonnekin… Mutta minä en kyllä ala, kun vinoilette ja kaiken käännätte ihan päinvastaiseksi, vaikka pelkkää hyvää vaan olen tarkoittanut. Mistään en ole nokkiini ottanut, vaikka lunta on tullut tupaan ja kuraa niskaan oikein roppakaupalla. Pitäkää hiekkaläjänne! Minua ei siellä nähdä, kun ei enää mitään uskalla sanoa.

Mutta ettepäs kyllä arvaakaan, mitä kivaa minä keksin! Minä lähden pois, katselkaa te parvekkeelta! Tavataan sitten joskus, jos tavataan… Mitä, eikö kukaan itkekään edes krokotiilin kyyneleitä perääni? Miten tässä nyt näin kävi?

Kärpänen pyörittelee suuria verkkosilmiään ja tuumii. Eikös kaikille kukille nyt kasvutilaa löydykään. Ahtaaksi taitavat käydä yhteiset areenat. Mistä ja miten nyt noin ankea tunnelma on ihanaan lintukotoon päässyt livahtamaan, vaikkei verkkosilmä olekaan ollut soppaa hämmentämässä?

Onko käärme luikerrellut paratiisiin…?