Maria kertoo eronneensa reilut viisi vuotta sitten. Eronsa jälkeen hän huomasi, miten naisellinen, seksikäs ja haluttava hän on, kun hän siihen saakka oli ollut aviomiehen hänelle syöttämässä käsityksessä, ettei hän ole yhtään mitään. Alkoivat Marian villit vuodet, mutta ne eivät merkinneet sitä, että Marialle olisi kelvannut kuka tahansa. Miehellä pitää olla älyä, sillä Marian mielestä niin miehen kuin naisenkin tärkein seksuaalisuuteen vaikuttava elin ovat aivot. Jos korvien välistä löytyy muutakin kuin sahanpuruja, voi saada monta mukavaa hetkeä myös seksin saralla.
Nyt Maria on matkalla tapaamaan rakastajaansa, yhtä heistä, hän lausahtaa puolihuolimattomasti. Seurueemme muut naiset pyörittelevät silmiään ja vetävät hämmentyneinä henkeä, mutta minua kummastuttaa Mariassa ainoastaan se, että hän näyttää olevan meistä ainoa, joka tietää, minne on matkalla.
Maria vaikenee hetkeksi kuin antaakseen meille aikaa sulatella kuulemaamme. Kun hän jatkaa kertomustaan, odotamme kuka minkäkin asteisella intensiteetillä, mitä hän seuraavaksi mahtaa paljastaa seksielämästään. Yllätymme, kun Maria pyyhkäisee silmänurkkaansa ja sanoo, ettei seksuaalinen vapautuminen kuitenkaan ole hänen elämänsä tärkein asia.
Parasta ja merkityksellisintä siinä ovat olleet lapset, erityisesti kahden päivän ikäinen tytär, jota Maria vain kerran sai pitää sylissään. Tyttären kuori tai se, mitä siitä seitsemäntoista vuoden jälkeen on jäljellä, on kätketty pienen, sammalella peitetyn kummun alle. Kumpua hoitamalla Maria hoitaa lastaan, eikä lapsen muistoa voi mikään tai kukaan häneltä riistää.
Marian jutellessa on juna taas kerran pysähtynyt asemalle ja poiminut kyytiinsä matkustajan. Olemme seuranneet niin intensiivisesti Marian kertomusta, että Mirjami on liittynyt joukkoomme lähes huomaamatta. Hän on asettunut hiukan sivummalle kumararyhtisenä ja katse maahan luotuna. Marian kertomuksen edetessä on Mirjami siirtynyt lähemmäs, hänen ryhtinsä on oiennut, ja hän on nostanut päänsä kuunnellen Marian kertomusta yhtä kiinnostuneena kuin me muutkin. Hämmästyn taas kerran sitä, kuinka tutulta ja läheiseltä Mirjamikin tuntuu.
Marian kertoessa kuolleesta tyttärestään purskahtaa hän ääneen itkemään. Annamme Mirjamin itkeä rauhassa. Vähitellen hän rauhoittuu ja alkaa vielä itkuisella äänellä kertoilla pätkiä elämästään. Koko hänen elämänsä, lapsuudesta asti on ollut ainaista itsensä vähättelyä ja häpeän kantamista. Vasta kun hän monien kovien elämänkokemusten kautta alkoi käsittää, ettei hänen tarvitse hävetä mitään, elämä muuttui. Hänelläkin oli lapsen kuolema se kääntöpaikka, jossa kaikki siihenastinen oli punnittava uudelleen. Aviomies, vähättelijöistä suurin jäi lähtökuoppiin, kun Mirjami jo mennä porhalsi kaukana eteen avautuvilla poluilla.
Nyökyttelemme Mirjamin kertomalle. Miten tuttua se onkaan jokaiselle meistä Leenaa lukuun ottamatta, vaikka luultavasti hänkin kantaa häpeätaakkaa syntymälahjanaan. Mutta hän ei sentään vielä ole kokenut aviomiehen ylenkatsetta. Miten hartaasti toivonkaan, ettei hän sitä koskaan kokisi. Yhtä varmasti tiedän, että toiveeni on turha. Leena tulee kulkemaan samantapaisen polun kuin me muutkin ensin yrittäen muita miellyttämällä saada arvonantoa, sitten suuren murheen jälkeen nousemalla alennustilastaan aloittaakseen kasvun kohti sitä naista ja ihmistä, joksi hänet on tarkoitettu.
Kommentit