Leipomispäivän ruuista muistan erityisesti perunalaatikon. Joskus siinä oli lihaakin mukana, mutta usein se oli tehty pelkistä, ohuiksi siivuiksi leikatuista perunoista, vedestä ja suolasta. Mausteeksi saatettiin laittaa myös kokonaisia maustepippureita. Perunat ladottiin vuokaan kerroksittain suolaa väliin ripottaen ja lopuksi lisättiin vesi. Sitä ei saanut laittaa liikaa, ettei laatikosta tullut vetistä, mutta ei myöskään liian vähän, jolloin laatikosta tuli liian kuivaa pöperöä.

Kun laatikko hautui uunin jälkilämmössä sopivan ajan, niin että perunasiivut pehmenivät ja vetivät itseensä mukaan laitetun nesteen, oli se todella herkullista. Päällimmäiset perunasiivut paistuivat tietenkin aika tummiksi ja rapeiksi ja ne vasta herkullisia olivatkin. Nykyisinkin, jos perunalaatikkoa on tarjolla, noukin siitä mieluiten hiukan palaneet päällimmäiset siivut lautaselleni. Valitettavasti vain useimmat laatikot tehdään ohuiksi tikuiksi vuolluista perunoista, eikä niihin enää tule samaa hyvää makua kuin ennen.

Toinen helppo uuniruoka, jota äiti leipomispäivänä valmisti, oli uunipuuro. Astiaan laitettiin riisejä ja maitoa sopivassa suhteessa. Puuro suolattiin vasta uunista oton jälkeen. Sitten vain astia uuniin ja puuro kypsymään. Kun riisit olivat pehmenneet, otettiin astia uunista. Sen pinnalle oli maidosta noussut kuori, joka usein oli paistunut kauniin kullanruskeaksi. Vaikka en riisipuurosta muuten välittänyt, olin kovasti tuon paistuneen kuoren perään. Se piti aina säästää minulle, eikä sitä saanut sotkea muun puuron sekaan. Kun puurossa ei vielä ollut suolaa, ei kuori maistunut oikein miltään, mutta silti pidin siitä.

Kaikista parasta leipomispäivän ruokaa olivat kuitenkin pannukakut. Ne äiti paistoi aina paistinpannuissa, enkä muista, että ne olisivat koskaan epäonnistuneet. Pannukakkuja tehtiin useampi, sillä syöjiäkin oli monta. Joku söi niitä sokerin kanssa, mutta minä halusin pannukakun päälle aina jotakin hilloa. Mansikkahilloa oli harvoin, mutta raparperihillo oli hyvää myös. Myöhemmin opin syömään pannukakkua voin ja sokerin kanssa, mutta kotona ei sellaista tapaa ollut.

Jos aitassa sattui olemaan suolattua sianlihaa, laittoi äiti myös sellaista uuniin paistumaan. Se laitettiin aina viimeiseksi, ja se oli syötävissä vasta iltamyöhällä. Muistan, miten joskus äidin kanssa istuimme kahden keittiössä ja vetelimme tuoreen, voilla voidellun leivän päälle ”pitkää lihaa”. Se tarkoitti lihakimpaleen pitkiä lihasyitä, sillä aina emme viitsineet edes leikata palasia, vaan vedimme lihasuikaleita suoraan lihaköntistä. Vaikka nykyisin en lihaa syökään, oli juuripaistettu sianliha kyllä tuolloin todellista herkkua.