Mutta irokeesi ei ollut luovuttajatyyppiä. Ei hän aikonut kärsiä marttyyrikuolemaa vieraassa maassa, jos se suinkin oli vältettävissä. Ja Punahilkka, niin hemaiseva ja kiinnostava kuin olikin, saisi kyllä etsiä sankarinsa jostakin muualta. Tämä susi ei enää Punahilkan takia laittaisi rikkaa ristiin saati henkeään vaaralle alttiiksi saattaisi. Kerran oli hän jo Punahilkan pelastanut mustapartojen kynsistä, ja mitä oli siitä palkaksi saanut? Ei mitään muuta kuin Punahilkan ja tämän susiseuralaisen ylenkatsetta ja nyt nuo mustaparrat peräänsä.

 No, myönnettäköön, että Punahilkan tulinen ja kiihkeä suudelma poltteli vieläkin huulia poltinraudan tavoin, ja tämän nauravien silmien ilkikurinen katse ei niin vain mielestä unohtuisi. Mutta tässä tilanteessa, kun kymmenkunta mustapartaa veitset ja tikarit aseinaan jahtasi yksinäistä sankari-irokeesia, ei noista muistoista juuri lohduksi ollut. Itse täytyi tässä nyt keinot keksiä. Ja kun neuvokkuudella ja nokkelalla älyllä on varustettu, niin kyllähän keinoja löytyy!

Nyt oli Punahilkan vuoro auttaa äskeistä auttajaansa, näin irokeesisusi päätti. Hän muisti Punahilkan maininneen sen hotellin nimen ja osoitteen, jossa veronmaksajien rahoilla öitään seuralaissuden kanssa vietti. Nyt juostessaan halki öisen kaupungin vihaiset jahtaajat perässään irokeesi samalla silmäili katukylttejä yrittäen niistä löytää tuttuja nimiä. Pakko oli välillä pysähtyä vetämään henkeä ja samalla tavailemaan arabiankielisiä koukeroita oikean kadun löytääkseen.

Se oli kuitenkin vähällä koitua irokeesin kohtaloksi. Mustakaapujoukkio saavutti hänet eräässä kadunkulmassa, ja irokeesi luuli jo viimeisen hetkensä koittaneen. Mustaparrat painoivat hänet seinää vasten ja heiluttelivat uhkaavasti tikareitaan. Irokeesi tappeli vastaan, minkä kykeni. Hän sai itseään sen verran ahdistelijoistaan irti, että pääsi kääntymään seinään päin.

Siinä seisoessaan hän avasi öljykangastakkinsa vyön ja napit, ujutti takin mahdollisimman huomaamattomasti päältään, ja kun mustaparrat alkoivat repiä takkia saadakseen irokeesin kääntymään, tämä sujahtikin sen alta ja aloitti taas vinhan juoksun kohti pelastusta.

 Siinä hässäkässä ehti muutama mustaparta viiltää hänen paljasta nahkaansa terävällä tikarillaan, mutta kesti hetken, ennen kuin ahdistelijat tajusivat, että heillä olikin käsissään enää pelkkä takki. Saalis sen sisältä oli livahtanut karkuun. Irokeesi oli kuitenkin saanut jo sen vertaisen etumatkan, että mustaparrat tajusivat enemmän takaa-ajon turhaksi.

Vihaisia sanoja huudellen he alkoivat viillellä käsiinsä jäänyttä öljykangastakkia riekaleiksi. Kun saalis nyt oli menetetty, täytyi kiukku ja raivo purkaa johonkin sellaiseen, mikä siitä oli käsiin jäänyt.

Vilkaistessaan vielä kerran taakseen näki irokeesi, miten kallis öljykangastakki oli revitty tuhannen päreiksi ja varmemmaksi vakuudeksi nämä riekaleet vielä sytytettiin tuleen. Harmitus takin menetyksestä oli suuri, mutta olihan henkiriepu sentään tällä kertaa kuin ihmeen kaupalla säästynyt.