Tällaisissa ajatuksissa ja tunnelmissa istuivat Punahilkka ja Susi mustassa autossa, joka heitä kohti lentokenttää kiidätti. Punahilkka tunsi kummallista kuplintaa sisällään, jos kohta hieman haikeuttakin. Olihan taas tullut tiensä päähän eräs susipolku, joka oli pitänyt sisällään monenlaista ihanaa, mukavaa, jännittävää, vähän pelottavaakin asiaa.

Oli ollut suurta hekumaa ja alhaisia ajatuksia. Välillä oli Punahilkka tämän Suden kanssa tuntenut nousevansa sfääreihin, joita ei ollut tiennyt olevan olemassakaan ja välillä taas olisi tehnyt mieli vähän kättä pidemmällä kouluttaa mokomaa sovinistia ja kaavoihinsa kangistunutta, asemastaan niin kovin tarkkaa seuralaissutta.

Mutta nyt kaikki oli ohi. Enää ei ollut tarvetta nostaa maitoaan mistään Suden tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, ei tämän lausahduksista tai asenteista. Enää ei tarvinnut edustaa eikä tarkkailla omia sanomisiaan tai tekemisiään. Nyt tuntui joskus koettu hurmiokin vähän kulahtaneelta olotilalta.

Vaikka vielä Punahilkka sävähti, kun Susi yllättäen laski lämpimän tassunsa hänen stayupin verhoamalle reidelleen ja silitti sitä kevyesti. Vielä tuntui kuuma ailahdus sisällä, kun Susi hänet siinä mustan auton takapenkillä kuljettajasta tai tämän maan sovinnaissäännöistä välittämättä veti kiihkeään syleilyynsä. Vielä avautuivat Punahilkan punaiset huulet suudelmaan, kun Suden innokas ja utelias kieli aloitti tutkimusretkensä hänen suussaan.

Kun auto nytkähtäen pysähtyi terminaalirakennuksen takaovelle, josta VIP-matkustajat ohjattiin sisälle, nousivat Susi ja Punahilkka autosta, astelivat sisälle terminaaliin ja heittivät hyvästit. Siinä samassa välähtivät ensimmäiset salamavalot.